Kun perinne kuolee...

Kuuntelin eilen työpaikallani venäläisen professorin pitämän vierailuluennon. Hän on tutkinut pitkään tsuudi-tarinoita ja julkaissut niistä teoksen ja artikkeleja. Tsuudi-tarinat ovat vainolaistarinoita, joissa paikalliset - tarinoissa pieniväkiset saamelaiset - voittavat viekkaudella ja viisaudella runsaslukuiset, isot ja aseistetut vainolaiset, tsuudit. Hieman näkökulmasta riippuen tsuudien tulosuunta on erilainen ja myös se, mitä tsuudeina pidetään. Yksi etymologinen selitys on vihollinen tai vastustaja. Tsuudit ovat esiintyneet jo vanhoissa venäläisissä kronikoissa.  Pohjois-Venäjällä tsuudeina pidettiin jotain jo hävinnyttä suomalais-ugrilaista kansaa, joka asutti Pohjois-Venäjää (Euroopan puoleista) ennen venäläisten sinne tuloa. Valkosilmäisiksi heitä myös mainittiin. Pohjois-Norjan saamelaistradition mukaan tsuudit taas tulivat yleensä idästä, joskus myös Ruotsista, Kuolan saamelaisilla puolestaan ryöstelijät tulivat Norjasta ja Ruotsista. Elävää perinnettä tsuudeista ei kuulemma enää tapaa, vaan esimerkiksi Venäjän puolella tsuudit voivat nykyään olla melkein mitä vain; jos hieman liioittelee ja Pohjois-Norjassa puolestaan kerrotaan vastaavia tarinoita saksalaisista, jotka miehittivät Norjan toisessa maailmans sodassa. Esitelmöitsijä käytti tästä käsitettä kollektiivinen aktuaalinen muisti, joka ulottuu kolmen sukupolven yli eli "kauan sitten" tai "oikein kauan sitten".

Esitelmä oli mielenkiintoinen ja sen kuuleminen oli erinomainen tilaisuus siinäkin mielessä, että aivan yllättäen minun oli asetuttava ikäänkuin tutkittavan yhteisön jäsenen rooliin, sillä näinhän me tutkijat teemme. Teemme kenttätöitä, käymme läpi arkistoaineistoa ja kirjallisuutta ja sitten tutkimustuloksina voimme väittää jonkin olevan esimerkiksi "ei enää elävää perinnettä", vaikka tutkimuskohteessa oltaisiin asiasta toista mieltä. Tsuuditarinat ovat minulle tuttuja lapsuudesta myös kerrottuina, ei ainostaan aikaisempien tutkijoiden keräämistä kokoelmista. Onhan tietysti teoreettinen mahdollisuus, että vanhempani olisivat niitä lukeneet Samuli Paulaharjun kokoelmista, mitä en kyllä pidä kovin todennäköisenä. Yläkuvassa oleva kuru oli juuri tyypillinen paikka, jonne viekas paikallinen, joka oli pakotettu opastamaan ryösteleviä vainolaisia, eksytti nämä. Hän heitti alas kuruun soihdun, joka oli osoittanut tietä hänen ajaessa pororaidossa ensimmäisenä. Hieman ennen tänne tuloa opas oli sanonut opastettavilleen, että nyt tulee tiukka mutka, mutta seuratkaa tarkkaan. Ja sinne kohti tuhoa putosi monta sataa metriä tunturinrinnettä alas koko vainolaisjoukko. Tämänkaltaisia tapahtumapaikkoja on monin paikoin Lapissa. Joskus paikkana on saari tai koski. Tästä on myös Nils Gaup ohjannut elokuvan Ofelas, tiennäyttäjä (1987).  Täältä löytyy yksi variaatio kolttasaamelaisen kertomana.