Kotiseutukirjallisuudesta Turun kirjamessuilla

Turun kirjamessut pidettiin jo 28. kerran lokakuun alussa. Tällä kertaa teemana olivat ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset ja teatteri. Ilmastonmuutos on ajankohtainen ja nyt jokseenkin kaikkialla läsnä oleva aihe – ei vähiten juuri Greta Thunbergin ja reilu viikko sitten olleen ilmastomuutosmielenosoituksen ansiosta, mutta sen kulttuuriset vaikutukset ovat olleet vähemmän esille. Kaikesta huolimatta tehdään uusia parkkipaikkoja ainakin Turun yliopiston alueelle ja niille kyllä näköjään löytyy syitä, joihin en tässä tällä kertaa puutu (Ks. tästä.)

Kirjamessuilla järjestettiin erilaisten ilmastopaneelien ja muiden lisäksi myös  keskustelu kotiseutukirjallisuudesta eli mikä tai missä on paikallisuuden paikka. Sen järjesti Suomen kotiseutuliitto ja keskustelijoina olivat toiminnanjohtaja, FT Riitta Uusitalo, professori Laura Kolbe ja runoilija Heli Laaksonen. Keskustelun moderoi Teppo Ylitalo, jonka väitöskirjaohjaaja on professori Kolbe. He kaikki lähestyivät kotiseutukirjallisuutta omista lähtökohdistaan, jotka toivat keskusteluun hieman eroavaisuuksia ja hyvä niin. 

Riitta Uusitalo määritti kotiseutukirjallisuuden kytkeytyvän paikkaan ja paikallisuutteen oli se sitten kylä, kaupunginosa tai maakunta. Kyseessä on  olemassa oleva paikka, johon kirjan aiheet ja sisällöt liittyvät. Se voi olla esimerkiksi kyläkirja, paikallishistoria tai valokuvakirja, mutta sen tarkoituksena on ollut tuoda lukijoilleen uutta tietoa tästä paikasta. Tarkoitus on dokumentoida paikkaa, jotta myös tulevat sukupolvet voivat sen saavuttaa, vaikka tämän kirjan tekstien ja kuvien muodossa.    

Suomalainen kotiseutuajattelu ja -kirjallisuus voivat keskustelijoiden mukaan hyvin, sillä ihmisten kiinnostus omaan identiteettiin, kotiseutuun, paikkaan tai maakuntaan on vahva. Kotiseutuyhdistysten ja -museoiden työ liittyy  identiteettityöhön, oli kyseessä kylä, kaupunginosa, kaupunki tai maakunta. Kolben mukaan kaupunkikulttuurin kautta suomalaisten on ollut helppo samaistua Eurooppaan tai yleensä laajempiin kokonaisuuksiin. Tässä keskustelussa tarkoitettu kotiseutuidentiteetti eroaa Suomessakin lainehtivasta nationalismista, josta löytyisi paljon negatiivisia esimerkkejä.

Allschwilin kylää, jossa asuin. Se sijaitsee Alsacessa eli Elsassissa, aivan Ranskan rajalla. Ei liity tekstiin sinänsä.

Murrerunoilijaksi usein luonnehdittu Heli Laaksonen tähdensi, että kotiseutuihmisenä oleminen ei ole mitään nurkkakuntaisuutta, vaan kotiseuturakkauden nykyaikainen muoto, jossa esimerkiksi omaa kieltä, paikkaa ja sen historiaa arvostetaan. Kotiseutukirjojen lukijakunta on laajaa ja kirjallisuutta on monenlaista kyläläisille tarkoitetuista kirjoista väitöskirjoihin. Sosiaalinen media tuo paikallisuutta hyvin esille ja sosiaalista mediaa kannattaa hyödyntää kotiseutukuvien ja kirjoitusten alustana (kuten tehdään, kirjoittajan lisäys).  Kotiseutukirjojen arvo on myös niiden mikrohistoriallisessa merkityksessä; ne kertovat jokapäiväisestä elämästä, ihmisten arjesta ja niissä tulevat esille erilaiset äänet ja ihmisten omat kokemukset. Ei pöytäkirjat tai kunnan hallintohistoria, joka toki kiinnostaa osaa väestöä. 

Myös kieltä sivuttiin keskusteluissa ja loistavan ajankohtainen oli professori Laura Kolben piikki Helsingin viimeaikaiseen päätökseen englannin kielen aseman korostamisesta. Yliopistoissa henkilökunta yrittää taistella hyvän suomen kielen puolesta, mutta bad English leviää koleran tavoin. Hän lähetti terveisiä Helsingin pormestari Vapaavuoden kuningaskuntaan, jossa kaikki alkaa tapahtua (kohta) in English. Eikö selkosuomi olisi parempi kotouttamiskieli Suomeen kuin englanti? Tästä on esimerkiksi Kersti Juva kirjoittanut.

Keskustelun varattu aika oli lyhyt, joten valitettavasti tässä ei käsitelty – muuten kuin Heli Laaksosen kautta, joka myös ilahdutti kuuntelijoita lukemalla yhden tähän sopivan runonsa – kotiseuturomaanikirjallisuutta, joka on yksi ja erittäin näkyvä tämän kirjallisuuden haara. Siinä kirjan tapahtumat ovat sidottu johonkin tiettyyn paikkaan tai paikkakuntaan. Kaikki turkulaiset tietävät Jussi Vares-kirjat, joita on myös filmattu. Näitä vastaavia on paljon ja eri kieli- ja murrealueilla omansa, joskin Suomen Lapissa tällaista kirjallisuutta on vielä melko vähän. Pakko kehua tässä vielä Åsa Larssonia ja hänen Torniolaaksoon sijoittuvia dekkareita.

Itse olen parantanut saksan taitoani ja tutustunut väliaikaiseen asuinpaikkaani Baseliin juuri tällaisen kotiseutukirjallisuuden avulla. Löysin heti alkupäivinä kirjakaupasta Baseliin sijoittuvat Krimi-sarjan, jonka pääosassa oli komisario Hunkeler, kirjoittaja Hansjörg Schneider. Baseliin sijoitettuja krimejä oli muidenkin kirjoittamia.  Kysyin ensin sikäläiseltä kollegaltani, että minkälaista saksaa näissä kirjoissa on. Kollegani mielestäni tämä Hansjörg Schneider kirjoitti hyvää saksaa – ja hän oli myös opiskellut saksan kieltä, historiaa ja psykologiaa.  

Tämä kuva Baselin laskiaisjuhlista ei liity mitenkään tähän tekstiin.

Ostin siis yhden kirjan syksyllä 2006; ensimmäisen dekkarin Schneider oli julkaissut jo vuonna 1993. Tykästyin sitten tähän Hunkeleriin ja se osoittautui hyväksi suhteeksi. Myöhemmin olen pyrkinyt saamaan käsiini uudet teokset aina tuon Sveitsin ajan jälkeenkin. Samalla kun lukemalla niitä opin lisää saksaa, ne myös auttoivat minua tutustumaan uuteen kotiseutuuni ja sellaisiin alueisiin, joissa en muuten päiväsaikaan kulkisi. Seuraavissa teoksissa tämä komisario hankki itselleen toisen talon Elsassista, rajan takaa Ranskasta, ihan vain muutaman kilometrin päästä Baselista. Näin hänen kotiseudusta tuli ylirajainen ja monipaikkainen – ja se näkyy selkeästi seuraavissa romaaneissa. Viimeisten kirjojen vahvuus onkin enemmän tämän rajamaan Elsassin maiseman, rakennusten ja ihmisten sekä heidän arjen kuvaamisessa, ei rikoksessa ja sen selvittämisessä. Myöhemmin Hunkeler jäi eläkkeelle joten siinäkin suhteessa hänen elämänsä rauhoittui.  

(Kirjoitusvirheet korjattu ja yksi linkki lisätty.)