Matka evakkopaikoille jatkuu 2: Lycksele ja Vilhelmina

 

Aamuinen matka Skellefteåsta kohti Lyckseleä ja Doroteaa kulki ruskan värittämässä luonnossa. Ajomatkalla näimme mm. varhaisia maahanmuuttajia kuvaavan Hilduinen-patsaan sekä kalliomaalauksia. Lounas oli sovittu upealla paikalla olevaan Ansiaan, jonne tuli myös erään matkalaisen, Päivi Pantsarin Lyckselessä asuvia sukulaisia. Näitä evakkoaikana puolison löytäneitä ja sinne jääneitä suomalaisia löytyy monista Västerbotteniin paikoista. Sukututkimus ja netin helposti käytettävät käännösohjelmat auttavat yhteydenpidossa.  

Hilduinen -patsas.

Päivi Pantsar sukulaisineen.

Lounaan jälkeen suuntasimme Lugnetin hautausmaalle, jossa meitä odotti paikallinen pappi, Bettina Radler. Evakkoja täällä oli ollut 945. Muistomerkki oli kauniisti jo kukitettu, mutta sen teksti ja pinta kaipaavat kunnostusta, jonka kunta ja seurakunta hoitavat myöhemmin. Kiveen oli kirjoitettu sinne haudattujen nimet, mutta ne olivat jo vaikealukuisia. Kuolleiden nimet löytyvät vuonna 2013 julkaistusta kirjasta Kittilän seurakunnan historia: myös isämme uskoivat ennen.  Kauniin muistohetken ja laulujen jälkeen kivelle jäivät kunnan seppel ja muistokynttilät. Monet matkalla olleet sytyttivät myös muistokynttilät täällä lepäävien sukulaisten muistolle. Täällä muistosanoja lausui myös kirkkoherra Arto Kouri, joka oli itse ollut evakossa. Arton lisäksi kolme muuta osanottajaa eli Leena Hietanen, Taimi Nikkinen ja Terttu Tuuri olivat olleet evakossa.

Kirkkoherra Päivi Hélen, paikallinen pappi Bettina Radler ja oppaamme Kaarina Hietanen.

Arto Kouri, Leena Hietanen ja Terttu Tuuri.

Matkamme jatkui kohti Vilhelmiinaa, jonne majoittui aikoinaan 937 evakkoa eli paikkakunnan asukasmäärä kaksinkertaistui evakoista.  Melko myrskyisessä säässä menimme hautausmaalle, jonka mullissa lepää joukko kittiläläisiä evakkoja. Hartaushetken jälkeen siirryimme läheiseen Folkets Husiin, jossa Laila Eliasson kertoi power point -esityksen avulla tarkemmin siitä mullistuksesta, jonka kittiläläisten sotapakolaisten tulo aiheutti pieneen Vilhelmiinaan. Eliasson on perehtynyt pakolaishistoriaan monissa kirjoituksissaan. Vilhelminassa sijaitsi yksi ns. Inlandsbanan, sisämaan rautatien asema, jota pitkin sinne saavuttiin pohjoisesta Jällivaarasta. Pakolaisjoukolle etsittiin majoitukseen kaikki koulut, rukoushuoneet, kappelit, työtuvat ja esimerkiksi haalittiin parakkeja.

Maijaleena Palosaari lukee Vilhelminassa kuolleiden evakkojen nimiä.

Matkalaisia Vilhelminan muistomerkillä.

Laila Eliasson ja Kaarina Heinonen tulkkaa.

Vilhelmiinalla on myös ikävä kaiku evakkoasioissa, sillä siellä kuoli runsaasti erityisesti lapsia. Pakolaishallinto yrittikin parantaa ruokahuoltoa palkkaamalle keittiöön töihin evakkonaisia, joiden valmistama ruoka tuttu ruoka maistui paremmin kuin aiempi. Evakot ovat moittineet ruotsalaisten valmistamia ruokia liian makeiksi. Yhtenä esimerkkinä olen nähnyt myös arkistoaineistossa sen, miten sokeria laitettiin myös verimakkaraan. Ahtaissa asuinoloissa epidemiat levisivät helposti eikä ruotsinkielinen selitys aina auttanut ruotsia taitamattomia äitejä antamaan sairastuneita hoitoon.

Lailan esitemästä ote kuolinsyistä ym.

Työtupa, johon majoitettiin evakkoja.

Lailan esitelmän jälkeen kiersimme vielä bussilla katsomassa paikkoja, joihin evakkoja oli majoitettu. Esimerkiksi evakkoja varten rakennetuilla parakeilla on sijainnut esikoulu, jonka nimenä oli Kittilä, joten evakkoaika säilyy myös nimistössä.  Myös tänne on jäänyt evakossa olleita avioiduttuaan paikallisten kanssa.

Illallinen oli paikallisessa Cafeet Vilhelminassa, josta oli lyhyt matka hotelliin.  Seuraavaksi mennään Doroteaan ja Åseleen.

Matka Länsipohjan evakkopaikoille 1: Skellefteå

 

Viime vuoden syyskuussa tuli 80 vuotta siitä, kun koko Lappi tyhjennettiin siviiliväestöstä. Myös Kittilän asukkaat, etupäässä naiset, lapset ja vanhukset joutuivat jättämään kotiinsa ja lähtemään evakkoon. Tällöin Neuvostoliiton rauhansopimukseen kuului, että tähän asti ystävinä sotineet saksalaiset joukot ajettiin kohti pohjoista.

Kittilästä suuri osa lähti evakkoon Ruotsiin, etupäässä Västerbottenin ja Norbottenin lääneihin; Suomeen Pohjanmaalle vain noin 100. Ruotsi majoitti yhteensä 56 000 suomalaista evakkoa. Kittilän hyvinvointi- ja kulttuuripalvelut järjestivätkin syksyllä matkan Västerbotteniin, jonka viidelle paikkakunnalle suurin osa eli runsaat 4000 evakkoa oli sijoitettu: Doroteaan 891, Lyckseleen 9445, Sorseleen 684, Vilhelmiinaan 937 ja Åseleen 557 henkeä. Näiden lisäksi evakkoja oli mm. Kusforssissa, Järnissä, Skellefteåssa sekä monissa pienemmissä paikoissa, jonne hevosten ja lehmien hoitajat majoitettiin. Monissa paikoissa väkiluku tuplaantui evakkojen myötä ja se aiheutti vaikeuksia löytää asuntoja yhtäkkiä tulleelle väkijoukolle.

Lähdimme Kittilästä suurin piirtein samanlaisissa sääoloissa kuin evakot lähtivät aikanaan. Me kuljimme modernilla Ollin bussilla, mutta evakot aloittivat matkansa joko veneellä tai kuorma-autojen lavoilla lehmityttöjen kuljettaessa karjaansa kävellen rajalle. Rajalta matka jatkui sitten ruotsalaisten järjestämällä kuljetuksella, joko autoilla tai junilla.  

Meitä oli matkalla runsaat 30 ja mukana oli myös neljä itsekin evakossa ollutta. Loput osallistujat olivat evakkojen jälkeläisiä. Monien sukulaisia kuten äiti, sisar, veli tai muita sukulaisia oli jäänyt evakkopaikkojen multiin. Evakkopaikkojen hautuumaiden muistokivellä kirkkoherra Päivi Helén piti kauniin muistotilaisuuden, Maijaleena Palosaari luki sinne kuolleiden nimet ja kunnan järjestämä seppele ja muistokynttilä laskettiin merkille. Lisäksi monet matkalaisista sytyttivät kynttilän kuolleen sukulaisen muistoksi. 

Maijaleena Palosaari ja Päivi Helén

Arto Kouri, Leena Hietala ja Terttu Tuuri

Suomessa sotaa paenneita on kutsuttu evakoiksi, mutta Ruotsissa heitä kutsutaan yhä edelleen pakolaisiksi. Tämä toistui käymillämme paikkakunnilla, joita olivat Skellefteå, Lycksele, Dorotea ja Åsele. Meitä varten oli nähty paljon vaivaa ja kaikki ilmaisivat, miten iloisia olivat halustamme tutustua 80 vuoden jälkeen evakkopaikkoihin. Kuulimme monia esityksiä siitä, miten valtava työ tehtiin Ruotsissa, miten pakolaiset otettiin vastaan, mitä reittiä kuljettiin ja miten käytännön järjestelyt hoidettiin. Tärkeä oli saada kuulla, mitä tämä evakkojen tulo näille suhteellisen pienille paikoille merkitsi ja miten ruotsalaiset vapaaehtoistyönä ja muutenkin auttoivat evakkoja selviytymään kaikille erilaisesta talvesta.

Ensimmäisenä päivänä oli vuorossa alueen keskusmuseo Skellefteåssa sekä Västerbottenin kansanliikkeiden arkisto (Folklerörelsearkivet i Västerbotten), joiden tutkijat pitivät esitelmiä evakosta ja esittelivät museon näyttelyä, jossa tärkeä osa oli evakkoajalla. Evakkoja enemmän tietoa oli täälläkin sotalapsista, joiden elämästä saimme kuulla parin esimerkin avulla. Tutkijat olivat etsineet tietoja molempien maiden arkistoista halutessaan tietää, mitä evakkolapselle oli myöhemmin tapahtunut. Museo oli saanut lahjoituksena mm. kauniin mekon. Esitelmät käsittelivät myös evakkojen tuloa Västerbotteniin ja miten tästä voi kertoa kouluissa. He olivat tehneet ns. evakkomatkalaukkuja, joita eri tarkoituksessa on käytetty monissa museoissa Suomessakin, esimerkiksi vanhuksille kerrottaessa. Evakossa olleiden esineitä oli melko vähän, mutta esimerkiksi Kittilästä kotoisin olleen Kerttu Kellinsalmen kutomat villasukat ovat yksi museon aarteista. Muutaman what´s up -viestin jälkeen on myös löytynyt Kerttu Kellinsalmen serkku Kittilästä. Kerttu oli yksi niistä monista evakossa olleista, joka löysi aviopuolison Ruotsista.

Evakkoaika on myös tärkeä osa museonäyttelyä. Siinä kerrottiin myös Ruotsin varustautumisesta sotaan ja evakkoon ja mm. ostokorteista ja säännöstelystä.

Lisäksi Västerbottenin kansanliikkeiden arkiston (Folkerörelsearkivet i Västerbotten) tutkija Anna Sténs kertoi, minkälaista evakkoa koskevaa aineistoa heidän kokoelmissaan on.  Saimme myös tietoa siitä, mitä evakkoa koskevia julkaisuja on tehty. Itsekin olin aikoinaan saanut lainaksi yhden tämän alueen opintopiirin tekemän julkaisun siitä, mitä evakko merkitsi Ruotsissa. Kiitos lainaajalle!

Seuraavana päivänä matka jatkoi kohti Lyckseleä ja sieltä Vilhelminaan, jossa yövyimme.

CIFU XIV eli 14. Fenno-ugristikongressi Tartossa

 

Kuva CIFU XIV:n sivulta

Olin elokuussa 14. fenno-ugristikongressissa, joka pidettiin jälleen – jo toista kertaa – Tartossa. Edellisen kerran kongressi oli Wienissä ja seuraavan CIFU XV:n pitopaikka on vuonna 2030 Budapestissa, Eötvös Loránd’n yliopistossa eli ELTE:ssä.   Kongressi kokosi jälleen runsaasti suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tutkijoita ympäri maapalloa, mm. Japanista. Kulttuurintutkijoiden osanottajien määrä on laskenut huomattavasti edellisistä vuosista. Venäjältä tulijoiden määrä on myös suoraan verrannollinen Venäjän käymään aggressiiviseen hyökkäyssotaan Ukrainassa. Kävijämäärän lasku näkyi myös itselle mielenkiintoisten esitelmien määrässä. Esimerkiksi kaikki key-note -esitelmät olivat kielitieteellisiä; toki Professori Eszter Ruttkay-Mikliánn pitämä luento hantien parissa elämäntyönsä tehneestä unkarilaisesta Éva Schmidtistä oli etnologian näkökulmasta erittäin kiinnostava.  

 

Pääpuheenvuorojen lisäksi päivittäin oli symposiumeja, joista toki monet olivat kiinnostavia, mutta valitettavasti monet niistä olivat päällekkäisiä. Itse osallistuin muun muassa Karina Lukinin suomalais-ugrilaisten kansojen identiteettejä käsittelevään symposiumiin, jossa käsittelin Untshon kenttätöiden nykytilaa. Siperian suomalais-ugrilaisten kansojen lisäksi esitelmät käsittelivät monipuolisesti ja eri näkökulmista ainakin kveenejä, karjalaisia, mareja ja Tartossa professorina toiminutta Ilmari Mannista sekä virolaisten kenttätöitä. Samaan aikaan keskusteltiin toisaalla suomalais-ugrilaisten kansojen käsityksistä ja kokemuksista talvesta. Lisäksi viimeisenä päivänä oli kiinnostava symposium, jossa käsiteltiin suomalais-ugrilaisten kansojen eri uskontoja muuttuvassa maailmassa tartolaisten Art Leeten ja Laur Vallikiven johdolla.

Tärkeä osa kongresseja on myös ”akateeminen matkailu”, joka sisältää myös paikalliseen kulttuuriin tutustumisen ja vanhojen ja uusien ystävien tapaaminen. Tässä pääosassa olivat Tarton monet ravintolat ja kahvilat. Yhden päivän vietin jälleen Viron upeassa kansallismuseossa ERM:ssä, jonne kävelin juuri Viron kansallispäivänä. Monien talojen pihoilla liehuivat Viron liput.

Jo museon perusnäyttely on mielenkiintoinen ja monipuolinen, mutta erittäin tärkeä osa on sen suomalais-ugrilaisia kansoja käsittelevä ”Uralin kaiku” -näyttely. Se on oikeastaan maailman ainut suomalais-ugrilaisista kansoista kertova suuri näyttely.

Vaihtuvan näyttelyn aiheena on mielenkiintoinen ja pieni vähemmistö eli Viron ruotsinkielinen väestö. Tämä ”Rannarootslased” eli vironruotsalaiset -näyttely esittelee näiden rannikkoruotsalaisten perinteistä aineellista ja henkistä kulttuuria sekä vironruotsalaisen kulttuurin kehitystä 1900-luvulta nykypäivään. Mikä leimasi tämän ruotsinkielisen kulttuurivähemmistön elämää Virossa? Entä mikä oli meren merkitys ennen ja nyt eli miten he sopeutuivat uusiin olosuhteisiin, kun osa aikoinaan pakeni Ruotsiin ja mikä auttoi heitä muistamaan juurensa? Mitä vironruotsalaisuus tarkoittaa tänään? Kuulin myöhemmin, että Åbo Akademin etnologian oppiaineen kenttätyökurssi pidetään kuluvana vuonna näillä alueilla.   

Näyttely oli laaja ja sisälsi paljon erilaisia videopätkiä, kuten esimerkiksi isän ja pojan kohtaamisen: poika pakeni pienenä lapsena 1940-luvulla Ruotsiin, isä oli sodassa ja he tapasivat seuraavan kerran 1980-luvulla.

Päätösjuhla pidettiin tässä Viron upeassa kansallismuseossa, jossa aluksi puhuivat CIFU:n presidentti, professori Gerson Klumpp, ERM-museon johtaja Laura Kipper ja Tarton apulaispormestari Reno Laidre. Lisäksi juhlassa esittelivät toimintaansa ja esiintyivät myöhemmin alan yhdistykset, joiden nimet on tässä englanniksi: Tartu Ingrian-Finnish Association, Komi Cultural Society, Estonian Mordvin Society, Tartu Udmurt Assciation “Yumshan Gur”, Seto Vanõmbidõ Kogo  ja Seto Ülembsootska Jalmar Vabarna. 

Anna-Anush Makeev

Lopuksi aulassa tanssittiin.

Onkohan aika ajanut kulttuurientutkimuksen näkökulmasta näiden suomalais-ugrilaisten kongressien ohitse? Nähtävästi suomalais-ugrilaisuus kiinnostaa enää niin harvoja alan tutkijoita tänään, kun valittavana on niin paljon erilaisia ja monia eri näkökulmia käsitteleviä kongresseja ympäri maailmaa. Mutta seuraavan kerran CIFU XV on siis Budapestissa vuonna 2030. Jokohan silloin Orbánista on päästy? 

PS. Uusi käyttöjärjestelmä, joten kuville on jaksanut tehdä mitään, en edes rajata niitä. 

Hautausmaakierrokset Kittilässä

 

Markkinasunnuntaina Kittilän seurakunta järjesti opastetun kävelykierroksen Kittilän hautuumaalla. Niitä on aikaisemmin ollut ainakin Alakylässä, joissa oppaana on ollut Leena Neitiniemi-Upola. Hän toimi myös tällä järjestetyllä kierroksella oppaana ja mukana oli hautausmaan hyvin tunteva Yrjö Auno ja kirkkoherra Päivi Helén. Näitä kävelykierroksia järjestetään myös myöhemmin. Lisäksi kierroksen voi tilata seurakunnan toimistosta, mikäli lähtijöitä on vähintään viisi.

Tällä kierroksella oli runsas osanotto huolimatta hautuumaalla parveilevista sääskistä. Tällöin käytiin yhteensä 38 haudalla ja pysähdyspaikoiksi oli valittu Kittilässä eläneitä ja vaikuttaneita henkilöitä. Mukana oli henkilöitä monelta alalta: henkilöitä, jotka omalla tavallaan ovat kuuluneet tai edistäneet kunnan paikallishistoriaa tai kulttuurielämää. Mukana oli esimerkiksi opettajia (Tyyne Kouri ja Pekka Kujala), taiteilijoita (Einari Junttila, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi ja muistaakseni myös Reino Sipola), iso joukko saarnamiehiä ja niin eduskunta- kuin kunnallispoliitikkoja ja virkamiehiä (esim. Aarne Nikka). Meille esiteltiin myös kirkkoon kuulumattomien hautausmaan osa jossa oli sija esimerkiksi useilla poliitikoilla. Siellä sijanneista muistomerkeistä risti oli korvattu jollain muulla symbolilla.

Urheilijoita ainakin Pekka Niemen ja Niilo Hangasvaaran haudoilla pysähdyttiin. Kulttuuripuolen edustajista mukana oli mm. Pekka Kujala, Mirjami Keskitalo, Marjatta Junttila – tosin hänen puolisonsa Arvin osuus kunnallispolitiikassa oli myös mukana – sekä Leena ja Leo Siirtola sekä kotiseutuneuvos Yrjö Niemelä, joka oli tunnettu myös opettajana. Ajankohtainen oli myös pysähdys Lapin sodan jälkeen miinaan kuolleen haudalla. Samoin venäläisten sotilaiden muistomerkki sekä evakossa kuolleiden kittiläläisten muistomerkit olivat mukana.

Entisen opettajani Pekka Kujalan hauta, kuvassa Leena Neitiniemi-Upola

Ensimmäisiä hautoja, joissa pysähdyttiin, oli Raattamassa kirvesmurhaajan uhrien haudat. Heidän hautojen ympärillä oli myös monien muiden raattamalaisten sukulaisten hautoja. Kruununvouti Axel Sandströmin suuri hautakivi oli myös alun kohteita. Sen vieressä sijaitsi kunnanlääkäri Dickströmin hauta, jonka ympärillä olevan aitauksen hänen jälkeläisensä teetti 1980-luvulla. Tästä herrasta olisin mielelläni kuullut kävelyn aikana.

Kunnanlääkäri Dickströmin hauta.

Olisi mielenkiintoista tutkia tarkemmin hautamuistomerkkejä, erilaisia rautaristejä sekä kiviä. Joitakin takorautaristeistä ja muistomerkeistä on entisöity hienosti. Ns. matkalaukkuhautakiviä näkee uusissa haudoissa enää harvoin, vaan tilaa saa hautakivissäkin moninaisuus. Uusimmissa näkyy jo enemmän luonnonkiveä ja erilaisia kuvia, jotka kertovat esimerkiksi vainajan elämänurasta tai harrastuksista kuten poro, uuni tai virveli, jonka päässä on kala. Luonnonkiveä on hautakivenä jo muillakin kuin Reidar Särestöniemellä jaspis, sillä erityisesti uudemmalla puolella erilaisia luonnosta tuotuja kiviä näkyy jo useilla haudoilla.  

Kivessä on lainaus intiaanipäällikkö Seattlen puheesta.

Yksi kuuluisia saarnamiehiä.

Hautausmaat ja hautamuistomerkit ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, joka kuuluu kaikille. Erilaiset hautamuistomerkit kertovat meille monista eri asioista kuten tälläkin kierroksella kuulimme. Ne edustavat eri aikakausien taiteellisia ja arkkitehtonisia tyylejä myös tällaisilla pienillä, kaukaisilla alueilla. Osa niistä on todellisia taideteoksia, kuten esimerkiksi Kalervo Palsan haudalla oleva Pekka Pitkäsen teos ”Palava pensas”. Tämän muistomerkin pystyttäminen sai KHO:lta luvan sen hylätessä Kittilän silloisen kirkkovaltuuston ja Oulun tuomiokapitulin kielteiset päätökset. Ne pitivät veistosta epäsopivana.

Joidenkin mielestä tämä muistutti fallosta!

Facebookissa on myös vapaaehtoistoimin ylläpidetty ”Suomen kirkkoja ja hautausmaita” -sivusto, josta löytyy ainakin Kittilän päähautausmaa. Kirkon takana olevan sankarihautausmaan takaa löytyy myös muutamia vanhoja hautoja ja uusista ainakin kittiläläissyntyisen kirkkoherra Eliel Aunon (1883-1968) hauta.

                        

                    

Kävelykierroksen tekemisessä on ollut valtava työ ja kierroksella saimme kuulla paljon Kittilän historiasta ja kulttuurista. Tekijät ovat tehneet valtavan työn kerätessään tietoja näistä vainajista. Ehkä kierrosta voi jatkossa kehittää tuomalla esiin enemmän naisia ja paikallisen arkielämän sankareita mitenkään väheksymättä uskonmiesten ja poliitikkojen osuutta. Yhdellä kierroksella voisi keskittyä sitten vaikkapa niihin saarnamiehiin ja toisella taas naisiin ja arjen sankareihin.

Tämä kierros tulee kuulemma vähitellen verkkoon, jolloin se kuvataan droonilla ja tekstit lukee Mauri Tammela. Tässä esittelyssä haudoista ja nimistä oli vain osa; osasta en ehtinyt ottaa kuvaa. Viimeinen kuva on vanhempieni haudalta joulun aikaan.