Hautausmaakierrokset Kittilässä

 

Markkinasunnuntaina Kittilän seurakunta järjesti opastetun kävelykierroksen Kittilän hautuumaalla. Niitä on aikaisemmin ollut ainakin Alakylässä, joissa oppaana on ollut Leena Neitiniemi-Upola. Hän toimi myös tällä järjestetyllä kierroksella oppaana ja mukana oli hautausmaan hyvin tunteva Yrjö Auno ja kirkkoherra Päivi Helén. Näitä kävelykierroksia järjestetään myös myöhemmin. Lisäksi kierroksen voi tilata seurakunnan toimistosta, mikäli lähtijöitä on vähintään viisi.

Tällä kierroksella oli runsas osanotto huolimatta hautuumaalla parveilevista sääskistä. Tällöin käytiin yhteensä 38 haudalla ja pysähdyspaikoiksi oli valittu Kittilässä eläneitä ja vaikuttaneita henkilöitä. Mukana oli henkilöitä monelta alalta: henkilöitä, jotka omalla tavallaan ovat kuuluneet tai edistäneet kunnan paikallishistoriaa tai kulttuurielämää. Mukana oli esimerkiksi opettajia (Tyyne Kouri ja Pekka Kujala), taiteilijoita (Einari Junttila, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi ja muistaakseni myös Reino Sipola), iso joukko saarnamiehiä ja niin eduskunta- kuin kunnallispoliitikkoja ja virkamiehiä (esim. Aarne Nikka). Meille esiteltiin myös kirkkoon kuulumattomien hautausmaan osa jossa oli sija esimerkiksi useilla poliitikoilla. Siellä sijanneista muistomerkeistä risti oli korvattu jollain muulla symbolilla.

Urheilijoita ainakin Pekka Niemen ja Niilo Hangasvaaran haudoilla pysähdyttiin. Kulttuuripuolen edustajista mukana oli mm. Pekka Kujala, Mirjami Keskitalo, Marjatta Junttila – tosin hänen puolisonsa Arvin osuus kunnallispolitiikassa oli myös mukana – sekä Leena ja Leo Siirtola sekä kotiseutuneuvos Yrjö Niemelä, joka oli tunnettu myös opettajana. Ajankohtainen oli myös pysähdys Lapin sodan jälkeen miinaan kuolleen haudalla. Samoin venäläisten sotilaiden muistomerkki sekä evakossa kuolleiden kittiläläisten muistomerkit olivat mukana.

Entisen opettajani Pekka Kujalan hauta, kuvassa Leena Neitiniemi-Upola

Ensimmäisiä hautoja, joissa pysähdyttiin, oli Raattamassa kirvesmurhaajan uhrien haudat. Heidän hautojen ympärillä oli myös monien muiden raattamalaisten sukulaisten hautoja. Kruununvouti Axel Sandströmin suuri hautakivi oli myös alun kohteita. Sen vieressä sijaitsi kunnanlääkäri Dickströmin hauta, jonka ympärillä olevan aitauksen hänen jälkeläisensä teetti 1980-luvulla. Tästä herrasta olisin mielelläni kuullut kävelyn aikana.

Kunnanlääkäri Dickströmin hauta.

Olisi mielenkiintoista tutkia tarkemmin hautamuistomerkkejä, erilaisia rautaristejä sekä kiviä. Joitakin takorautaristeistä ja muistomerkeistä on entisöity hienosti. Ns. matkalaukkuhautakiviä näkee uusissa haudoissa enää harvoin, vaan tilaa saa hautakivissäkin moninaisuus. Uusimmissa näkyy jo enemmän luonnonkiveä ja erilaisia kuvia, jotka kertovat esimerkiksi vainajan elämänurasta tai harrastuksista kuten poro, uuni tai virveli, jonka päässä on kala. Luonnonkiveä on hautakivenä jo muillakin kuin Reidar Särestöniemellä jaspis, sillä erityisesti uudemmalla puolella erilaisia luonnosta tuotuja kiviä näkyy jo useilla haudoilla.  

Kivessä on lainaus intiaanipäällikkö Seattlen puheesta.

Yksi kuuluisia saarnamiehiä.

Hautausmaat ja hautamuistomerkit ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, joka kuuluu kaikille. Erilaiset hautamuistomerkit kertovat meille monista eri asioista kuten tälläkin kierroksella kuulimme. Ne edustavat eri aikakausien taiteellisia ja arkkitehtonisia tyylejä myös tällaisilla pienillä, kaukaisilla alueilla. Osa niistä on todellisia taideteoksia, kuten esimerkiksi Kalervo Palsan haudalla oleva Pekka Pitkäsen teos ”Palava pensas”. Tämän muistomerkin pystyttäminen sai KHO:lta luvan sen hylätessä Kittilän silloisen kirkkovaltuuston ja Oulun tuomiokapitulin kielteiset päätökset. Ne pitivät veistosta epäsopivana.

Joidenkin mielestä tämä muistutti fallosta!

Facebookissa on myös vapaaehtoistoimin ylläpidetty ”Suomen kirkkoja ja hautausmaita” -sivusto, josta löytyy ainakin Kittilän päähautausmaa. Kirkon takana olevan sankarihautausmaan takaa löytyy myös muutamia vanhoja hautoja ja uusista ainakin kittiläläissyntyisen kirkkoherra Eliel Aunon (1883-1968) hauta.

                        

                    

Kävelykierroksen tekemisessä on ollut valtava työ ja kierroksella saimme kuulla paljon Kittilän historiasta ja kulttuurista. Tekijät ovat tehneet valtavan työn kerätessään tietoja näistä vainajista. Ehkä kierrosta voi jatkossa kehittää tuomalla esiin enemmän naisia ja paikallisen arkielämän sankareita mitenkään väheksymättä uskonmiesten ja poliitikkojen osuutta. Yhdellä kierroksella voisi keskittyä sitten vaikkapa niihin saarnamiehiin ja toisella taas naisiin ja arjen sankareihin.

Tämä kierros tulee kuulemma vähitellen verkkoon, jolloin se kuvataan droonilla ja tekstit lukee Mauri Tammela. Tässä esittelyssä haudoista ja nimistä oli vain osa; osasta en ehtinyt ottaa kuvaa. Viimeinen kuva on vanhempieni haudalta joulun aikaan.

Matkalla Norjassa

 

Norjasta on tullut yhä suositumpi kesämatkailumaa myös suomalaisille. Pohjoisessa ainakin Senjan saari ja Lofootit ovat täyttyneet ainakin koronan jälkeen matkailijoista. Heinäkuussa tuntuu kuvien perusteella siltä, että sinne ei mahdu enää yhtään matkailuautoa, vaikka luonto upeine maisemineen on se, miksi kaikki tuntuvat haluavan sinne. Ei ihme, että Norja aikoo ottaa ensi vuonna käyttöön turistiveron. Siitä saavat kunnat päättää itse eikä veroa peritä leirintäalueiden teltta- ja matkailuauto-majoittumisesta. Veron edellytyksenä on, että matkailu aiheuttaa paljon haittaa alueella. Ihmetyttää silti, että miksi matkailuautoilijoilta ei veroa peritä? Mikä on niiden tuotos paikkakunnille? Täältä löytyy uutisia matkailun kestämättömyydestä ja kestävyydestä.

Minäkin matkustin taas viime kesänä Norjaan, mutta matka suuntautui Itä-Ruijaan, Vuoreijaan. Siellä ei ollut tungoksesta tietoakaan, mutta vuoretkaan eivät siellä ole niin korkeita kuin Tromssan läänissä. Yövyimme Vesisaaressa hotellissa. Hieman ihmetytti kaupungin huono (ruoka)ravintolatarjonta. Kirjakauppa löytyi ja Ingeborg Arvolan kirjat

Ruijan rannalla 1 ja 2 eli Jäämeren laulu (Kniven i elden) ja Villien tuulten ranta (Vestersand). Trilogian kolmas osa ilmestyy syksyllä; kuulin kirjakaupan myyjältä. Pääkohde meillä oli taas Vuoreijan kaupungissa sijaitseva Steilnesetin noitamuistomerkki, jossa olen käynyt aiemmin ja josta olen kirjoittanut täällä. Ehdin käydä pikaisesti kaupungissa myös Pomori-museossa, jonka näyttely oli aika perinteinen.

Joku oli tuonut kukkakimpun palavan tulen eteen. 

Pomori-museon näyttelyä

Pomori-museosta

Vuoreija oli periaatteessa pääkohteemme, mutta kävimme myös Hamninbergin entisessä kalastajakylässä, jonne on reilun tunnin ajomatka Vuoreijasta. Tie oli kapea ja mutkainen ja jopa norjalaiset ajoivat hitaasti tätä tietä, jossa vastaan tullutta liikennettä varten toisen auton piti pysähtyä. Onneksi ohituspaikkoja löytyi runsaasti. Maisemat olivat upeita ja puuttomia. Välillä näkyi lammaslaumoja ja sinne tänne pystytettyjä kesämökkejä. Tuntui todella siltä kuin matkustaa Euroopan äärilaidalla. Minkähänlainen paikka olisi ollut talvimyrskyjen aikana?  

Hamningbergin kylä on aikoinaan ollut vilkas, mutta se autioitui lopullisesti 1970-luvulla. Kylässä on ollut koulu, kappeli ja kalastusasema, joka nyt toimi kesäravintolana. Venäläisten pomorien kanssa harjoitettu pomorikauppa on ollut yksi tärkeistä kaupan muodoista ja se jatkui ainakin 1920-luvulle asti. Kauppatavaroina oli kala ja toisella puolella vilja ja puutavara. Kesäravintolan listalla oli tietysti lohikeittoa ja myös kuningasrapua.

Suosittelen käyntiä niin noitamuistomerkillä kuin Hamningbergissä. Se tie ei ehkä sumussa ja sateessa ole ollenkaan niin houkutteleva kuin nyt auringon porottaessa vuorokauden ympäri. Norjalaisten merenkäynnin uskomattomasta historiasta kertoo myös kylän alkupäässä oleva muistomerkki Norjan ensimmäiselle meripelastusalus RS 1:lle, Colin Archerille sekä kippari Nikolai Anthissille ja hänen miehistölleen, josta tarkka tarina löytyy täältä ja täältä.

Vuoreijan lisäksi paluumatkalla kävimme myös Pykeijassa ja Neidenissa ja Näätämössä. Ehdin käydä lyhyesti myös Neidenin uudehkossa saamelaismuseossa, jonka näyttely oli kaunis ja ”taiteellinen” enemmän kuin informatiivinen. Lisäksi siellä olisi ollut pitkä videoesitys katsottavaksi, mutta se jäi seuraavaan kertaan.

PS. Kiitos kuskeille!

Paluumuuttoja ja monipaikkaisuutta

 

Kirjoitin Monikerroksinen maaseutu. Arki, muistot ja mielikuvat -kirjaan artikkelin paluusta Kittilään, jossa käsittelin sekä paluumuuttajia että monipaikkaisia henkilöitä. Kirjan toimittivat Jyväskylän yliopisto tutkijat Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen ja Kaisa Vehkalahti. Sen on julkaissut Gaudeamus. Täältä pääsee kirjan sisällysluetteloon, josta näette sen sisältävän useita mielenkiintoisia ja maaseutua monelta kantilta käsitteleviä artikkeleja. Ne käsittelevät mm. maaseudun monikerroksellista arkea, suhteissa syntyvää arkea ja lähdön ja paluun paikkoja.   

Artikkelini Paluu Kittilään. Monipaikkaisuuden ja paluumuuton mahdollisuudet pohjautuu tätä varten tekemiini haastatteluihin sekä aikaisempaan kyselyyni monipaikkaisuudesta. Kittilä kuuluu Suomessa menestyneisiin kuntiin. Vaikka 2010-luvun Kittilän värikkäästä ja vauhdikkaasta kuntapolitiikasta voi olla montaa mieltä, taloudellinen menestys tekee kunnasta houkuttelevan niin uusille asukkaille kuin paluumuuttajillekin.

Tässä lyhennelmä artikkelin loppuluvusta:

Sekä paluumuuttajat että Kittilässä usein lomailevat hyödyntävät monien itselle tärkeiden paikkojen verkostoa, joka voi elämäntilanteiden mukaan muuttua. Monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikkuvuuden muodostama jatkuvuus ja verkostot voivat synnyttää uudenlaista samaistumista paikkoihin eli paikkaidentiteettiä. Ne voivat synnyttää myös yhteisöllisiä rooleja, jotka voivat tässä muutosvaiheessa luoda uusia perinteisiin tapoihin käsitteellistää ihmisten suhdetta paikkoihin.  Tämä tulee hyvin esille monista vastauksista, joissa pidettiin tärkeinä sekä Kittilää että nykyistä asuinpaikkaa. Useilla, kuten artikkelissa mainitulla Elinalla, myös paluumuutto oli ollut myös mielessä. Paluumuuttoa esti hänenkin perheessään etelässä oleva omakotitalo ja siellä asuvat lapset ja lapsenlapset. Siksi he halusivat jatkaa asumista vakituisesti etelässä mutta lomailla Sirkassa:

Me haluamme ehdottomasti olla siellä [kotona etelässä]. Sitten oma koti, puutarha ja piha, jossa ollaan. Hirveän paljon ollaan pihalla, huvimaja, ollaan, touhutaan ja eletään pihalla. Etelässä on lintuja, syys- ja kevätmuutto. Kittilässä luonto on erilainen. Etelässä ystävät, täällä [Sirkassa] sukulaiset. 

Eräs Sirkassa osan vuotta asuva luonnehti itseään monipaikkaiseksi ja näki jo omasta historiastaan matkailun merkityksen tärkeänä. Hän on rakentanut toisen kodin Sirkkaan, joka on hänelle äärimmäisen rakas muistojen paikka monella tavalla:   

Toisaalta lapsesta asti turistia kotimajoituksessa passanneena arvostan paljon myös sitä, että Sirkassa kukoistaa matkailuelinkeino. Oli aika tiukkaa aikaa silloin 50- ja 60-luvuilla kun ”rahallista rahhaa” tuli vain kerran vuodessa ja se tuli siitä turistien kotimajoitukseta. 

Joidenkin monipaikkaisten vastaajien haaveena oli eräänlainen osa-aikakuntalaisuus, sillä he haluaisivat vaikuttaa kunnan päätöksiin. Haaveen taustalla vaikutti Kittilän värikäs ja monitahoinen kuntapolitiikka, jota on käsitelty eri medioissa jo kymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Elinan mukaan osa-aikakuntalaisuus olisi hyvä ratkaisu. Jo pandemia mahdollisti etätyöt ja silloin ihmisiä asui kuukausikaupalla Sirkassa. Osa-aikakuntalaisuus tekisi mahdolliseksi käyttää kunnan terveyspalveluja ja nauttia kuntalaisten eduista, kuten halvemmista hiihtohissilipuista.  

Kittilä onkin hyvä esimerkki kunnasta, jossa vakituisten asukkaiden lisäksi matkailu ja kaivos työllistävät runsaasti kausityöntekijöitä, jotka maksavat veronsa muualle. Sesonkityöntekijät tulevat lapsineen ja perheineen, joten lapset menevät kesken syyslukukautta päivähoitoon ja kouluun, mutta kunnalle nämä koulupaikat eivät tuo valtion tukea. Matkailusesonki ja monipaikkaiset työntekijät aiheuttavat koulutoimen ja sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi paineita myös palo- ja pelastustoimelle. Sesonkiaika työtekijöineen ja matkailijoineen ei näy mitenkään siinä, miten tärkeä vapaa-ajanviettoalue Lappi on ja miten paljon loma-aikana on väkeä – viikon jokaisena päivänä monen kuukauden ajan. He eivät myöskään voi vaikuttaa kunnallispolitiikkaan. Ehkä jatkossa voitaisiin tehdä jotain niiden kuntien hyväksi, joissa monipaikkaisuus on suurta. Se voisi lisätä myös paluumuuttoa ja kohentaa kuntataloutta.

Paluumuuton syyt ovat moninaisia ja voivat riippua vastaajan omasta elämäntilanteesta. Tässä luvussa olen esitellyt syitä, jotka ovat nousseet erityisesti muuttajan tai muuttoa haaveilevan elämäntilanteesta. Paluumuutossa erityisen merkityksellistä on se, mihin muuttaja asemoi itsensä. 

Kittilä on 2000-luvulla kuulunut taloudellisiin menestyjiin – ja tässä nykyinen Kittilä eroa paljon siitä paikkakunnasta, jollainen se oli ollut paluumuuttajien sieltä lähtiessä. Kunnalla menee hyvin tarkasteltaessa sen elinvoimaa ja vetovoimaisuutta, kuten työpaikkoja ja harrastusmahdollisuuksia. Aineistoni perusteella myös yhteisölliset syyt – kuuluminen kotiseudulle ja identiteettiä määrittävät tekijät – nousivat esille vetovoimatekijöinä. Tässä luvussa monet ääneen päässeet olivat eläkeläisiä, mutta kuntatilastoissa Kittilä kuuluu niihin, joiden työpaikkaomavaraisuus on korkea. Näitä asioita voitaisiin monella harvaanasutulla seudulla huomioida tutkittaessa oman alueen monipaikkaisuuden vetovoimatekijöitä. Vetovoimaan vaikuttaa myös kunnan maine. Menestyneeseen kuntaan on helpompi saada monipaikkaisia asukkaita kuin palveluja karsivaan kuntaan.

Kiitos kaikille haastateltavilleni ja aikoinaan kyselyyn vastaajille. Toivottavasti kaikki uudet kunnanvaltuuston jäsenet tutustuvat kirjaan ja artikkeliin, sillä se kertoo heille tärkeistä asioista. 

Valitut - elokuva Korpela-liikkeestä

 

 

Olin eilen katsomassa ainakin pohjoisessa sekä mediassa paljon julkisuutta saaneen Valitut -elokuvan. Pidin elokuvasta tosi paljon, se oli kaunis, mutta se herätti myös paljon ajatuksia.

Valitut kertoo Tornionlaaksossa 1930-luvulla toimineesta Korpela-liikkeestä, jota voi nimittää lahkoksi. Korpelalaisuus on ollut tuolla yleensä salattu osa 30-luvun arkea, josta on tihkunut salaperäisiä, hassuja tai seksuaalisväritteisiä tietoja. Siitä ovat asianomaiset halunneet vaieta, mutta esimerkiksi Bengt Pohjanen on tehnyt siitä tutkimusta. Myös tämä Tärännössä syntyneen Jon Blåhedin ohjaama elokuva pohjautuu Pohjasen tekstiin. Siitä on aiemmin nähty myös näytelmä Jerusalemin tanssi.

Elokuvaa on sanottu maailman ensimmäiseksi meänkieliseksi pitkäksi elokuvaksi. Se on virhe, sillä 30-luvulla Tornionlaaksossa ei puhuttu mitään meänkieltä, vaan suomea omalla paikallisella murteella. Meänkieli on uusi asia, ja kieltä on jostain 1980-luvulta lähtien nimitetty Ruotsissa meänkieleksi, mutta Suomessa se on esimerkiksi tornionlaakson suomi. Tätä meänkieltä käytettiin nimenä erityisesti elokuvan alussa, mutta en muista enää sanottiinko niin enää myöhemmin elokuvassa. Mutta suomea hoon päältä puhuttiin. Tekstitys oli sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta elokuvassa puhuttu kieli oli todella hyvin ymmärrettävää. Siinä ei kuulunut nykyinen meänkieli, jossa käytetään ruotsin kielestä tullutta ääntämystä ja ruotsista muokattuja sanoja. Toki hallintovirkamiehet elokuvassa puhuivat ruotsia – esimerkiksi Ruotsin rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg ja koulun virkemiehet. Se kertoo myös alueen sen aikaisista kielioloista; suomea puhuttiin, mutta virkamiehistö (ja alempaa Ruotsista tulleet) puhuivat ruotsia, jota esimerkiksi lapset koulussa eivät osanneet. Opettaja Rakel, elokuvan toinen päähenkilö oli tullut Suomesta, ja hän puhui myös ruotsia. Tätä Lundborg ihmetteli. Rakel oli naimisissa Teodorin, liikkeen paikalliseksi johtajaksi tulleen miehen kanssa.

Nimensä tämä liike on saanut yhden lestadiolaisen saarnamiehen, Toivo Korpelan mukaan. Hän liikkui etupäässä Tornionjoen Ruotsin puolella, mutta liike vaikutti myös Suomen puolella joidenkin tietojen mukaan erityisesti Sieppijärvellä. Liike syntyi lestadiolaisten keskuudessa ja myöhemmin se sai millenaristisia piirteitä ja erosi vanhoillislestadiolaisuudesta. Kuten elokuvassa, niin tosielämässäkin liikkeen kannattajia vangittiin, koska liike rikkoi Ruotsin alkoholi- ja siveyslakeja. Itse Korpelaa on sanottu komeaksi ja hyväksi puhujaksi, joka joutui välirikkoon lestadiolaisten kanssa. Hän lähti myöhemmin Suomeen eikä palannut, vaikka hänen odotettiin palaavan. Myöhemmin Korpela joutui vankilaan.

Elokuva kertoo 1930-luvusta, mutta millainen 30-luku oli tuolla seudulla, ei oikeastaan näy kunnolla elokuvassa. Suuret taloudelliset erot, toimeentulon ongelmat, alkoholismi, vasta päättynyt 1. maailmansota ja pelko tulevaisuudesta ja tulevasta sodan uhasta sekä natsismista tulevat esiin etupäässä vain viitteinä. Laajempi yhteiskunnallinen ja ajallinen konteksti uupuivat, sillä uskon etteivät nämä asiat ole tuttuja monellekaan katsojalle. Mikä oli sen aikaisen ihmisen mahdollisuus, kun koulun ja hallinnon kieli olivat ruotsi, mutta ihmiset puhuivat suomea? Mitkä olivat alueen poliittiset suhdanteet tuolloin? Ihmiset tarrautuvat uskoon ja lestadiolaisuudella oli voimakas ote ihmisten arjessa. Myös kommunismilla oli vahva jalansija siellä. Myös naisen asema maalaisyhteisössä ja erityisesti lestadiolaisessa yhteisössä oli sellainen, että ei siitä irtauduttu – ei vaikka mies oli juoppo ja uskoton saatuaan herätyksen ja järjestämällä oudon tuntuisia menoja. Tässä tilanteessa oli Rakel, jonka puoliso Teodor saa herätykseen ja astuu Korpelan lähdetty hänen tilalleen liikkeen johtajaksi. Rakel joutuu tekemään valinnan harhaisen miehensä Teodorin ja tieteen eli opettajuuden välillä.  

Elokuva näyttää miten paikalliset asukkaat ovat monella tavalla syrjittyjä 30-luvun taloudellisen tilanteen ja etelästä tulevat virkakoneiston alla – niin koulu, virkamiehet kuin kirkko näyttäytyvät syyllisinä tässä ”kolonialismissa”. Ihmiset yrittävät vastata yhteiskunnan painostukseen ja alistamiseen näyttäen omaa voimaansa kylänraitilla muita herjaten.  Ja he odottivat myös Luossavaaran jäälle tiettynä päivänä tulevaa kristalliarkkia, johon mahtuisi tietty määrä lahkolaisia. Kun arkkia ei kuulunutkaan, niin uusi profetia ilmoitti, ettei se päivä koittanutkaan vielä. 

Mielestäni hyvin oli kerrottu myös tulevaa ajankuvaa, eli miten joen takaa Suomen puolelta tulevat lentokoneiden äänet toivat mieleen kohta alkavan maailmansodan lisäten ihmisten ahdistusta ja kahtiajakoa. Tästä kertoivat myös lehdissä näkyneet hakaristit ja otsikot.

Kertoiko myös lopussa ollut Elsan, eli Teodorin tyttären kommentti Rakelille tämän ajettua luudalla pirtistä pois yhden korpelaliikkeen kannattaja: bra mamma. En kiinnittänyt huomiota, että puhuivatko Elsa ja Rakel aiemmin suomea vai ruotsia, mutta tämä ruotsinkielinen virke kertoi mielestä kielten asemasta. Ehkä tämä oli vain minun ylitulkintaa, kun en ole varma mitä kieltä he aiemmin puhuivat.

Rooleissa nähtiin eturivin näyttelijöitä ja suoritukset olivat sen mukaisia. Elokuva oli kaunis niin kuviltaan kuin musiikiltaan. Joillekin se saattoi sanomaltaan olla ahdistava, mutta elokuva kertoi ajasta ja aiheesta, joka kuuluu paikalliseen kulttuuriperintöön. Se kertoo myös siitä, miten vaikeaa kulttuuriperintöä se on. 

 

Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.