Matkailun monet kasvot

 

Matkailu on tärkeä elinkeino Lapissa ja yhä tärkeämmäksi se tulee ainakin näin talven sesonkiaikoina. Hiihtokeskukset ja esimerkiksi Rovaniemen kaupunki takovat uusia kävijäennätyksiä. Norja tosin voittaa tällä hetkellä Suomen Lapin sulan maan ajan matkailussa, sillä Norjan maisemissa korkeat vuoret ja Jäämeri vetävät turisteja. Toisia houkuttaa kaamos ja revontulet, kesällä taas yötön yö.

Lappi tai Joulupukki houkuttelevat myös kaiken maailman julkkiksia sinne; tänä jouluna jalkapalloilija Ronaldo sai kai koko Suomen sekaisin majoittumalla muutamaksi päiväksi Leville perheineen. He tapasivat mm joulupukin Sammuntuvalla, ajoivat moottorikelkalla, osa hiihti ja Ronaldo kävi myös avannossa Immelkartanossa. Kuvien perusteella he asuivat yhdessä Utsuvaaran huvilassa. Ihmiset kyselivät, että missä avanto ja halusivat kai mennä käymään samassa avannossa ja vedessä itsekin. Vai miksi nämä kyselyt? Paljon kalabaliikkia aiheutti erityisesti kuva hiihtävästä perheestä, sillä siinä itse Ronaldo käveli ladulla ja sitähän ei missään tapauksessa saa tehdä, ei edes miljardööri.

Kuten monissa lehdissä kirjoitettiin, tämä Lapin – ja Levin – saama huomio ei ole ihan mikään pikkujuttu, kun katsoo tämän perheen Instagramin seuraajamääriä: Ronaldolla on Instagramissa noin 646 miljoonaa seuraajaa, ja puolisolla Georgina Rodríquezillakin on 64,7 miljoonaa. (Käytin tässä paikallisen eli Kittilälehden juttua ja sen käyttämiä kuvia)

Mutta paljonko matkailijoita mahtuu Lappiin? Missä tulee raja? Entä riittääkö kaikille yrityksille työntekijöitä talvisesongin aikana? Miltä tuntuu se, että revontuliretken vaatteet puetaan kiinalaisomisteisessa paikassa, itse retkellä on oppaana jostain Etelä-Euroopan maasta oleva opas, jonka tietämys revontulista ja paikallisuudesta on tällä retkellä olleen ulkomaalaisen mielestä aivan onneton? Tällaista kertoo erään EU-hankkeen osallistuja, joka asui Suomessa, mutta oli ulkomaalainen.

Matkailun positiiviset vaikutukset ovat huomattavia, mutta ei saa unohtaa sen haittojakaan. Nyt on esimerkiksi kirjoitettu paljon autoilijoista, joiden taito ajaa talvikelillä on surkea. Esimerkiksi ennen joulua ajaessamme Kittilästä Sirkan eli Levin kautta kohti pohjoista, edessämme kahden auton päässä oli auto, joka ajoi 50 km/tunti, vaikka oli erittäin hyvä talvikeli ja talvinopeusrajoitus ko. tiellä on 80 km/tunti. Kukaan ei tästä pitkästä letkasta lähtenyt ohittamaan, sillä kaikki varmaan muistivat juuri edellisenä päivänä Rovaniemen lähellä tapahtuneen nokkakolarin, jossa menetti kaksi ihmistä henkensä.

Yksi ratkaisu matkailussa on paikalliset, usein pienet yritykset, joilla tietotaito on paikallista ja uskaltavat luvata autenttisia retkeiä. Niitä on varmaan joka puolella Lappia, mutta miten toimivat ne isot, kansainväliset yritykset? Yksi esimerkki paikallisesta on tämä Soma.adventure -yritys, joka järjestää revontuli-, lumikenkäily- ja pilkkimisretkiä turisteille pieneen erämaakylään, pois Levin humusta. Varmaan muita vastaavia yrityksiä on olemassa.

On hienoa, että matkailu työllistää paljon väkeä ja tuo tuloja kuntiin ja yrityksille. Mutta kannattaa myös muistaa äsken Ylellä nähty Kanariansaarten matkailusta kertonut Ulkolinjaja toimia, ettei Lapin matkailun kohtalo olisi koskaan samanlainen. 

(oma kuva)

Lukion asuntola muistoissani

 

Nykyään nuorisotila Käkenä tunnettu kunnan omistama puurakennus on tullut tiensä päähän ja se puretaan. Itse tunnen sen lukion asuntolana. Rakennus on valmistunut 1947 ja on ehtinyt palvella monessa eri tarkoituksessa. Lapin sodan jälkeen melkein kaikki rakennukset – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – olivat tuhkana ja ensimmäiset vuodet yhteiskoulu sijaitsi vuokralla parakeissa ja eri rakennuksissa. Jälleenrakennusaikana valmistui kuitenkin kaksikerroksinen lautavuokrattu rakennus, joka oli tarkoitettu myös asuntolaksi. Asuntopula oli suuri ja siitä kärsivät erityisesti kunnan ulkopuolelta tulleet oppilaat. Näin sekä koulutilat ja ruokala että asuntola sijaitsivat samassa rakennuksessa.

Lapin läänin entinen maaherra Asko Oinas tuli syksyllä 1947 Kittilään yhteiskouluun ja sen asuntolaan. Hänen mukaansa asuntolatilat olivat suuret, vaikka yhteisasuminen oli pakollista ja ehkä rauhatontakin. Lukurauhan puutteen vuoksi Oinas muutti myöhemmin Junttilan taloon ja myöhemmin Tornioon, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi. (Oinas 1999, 32–35.)   

Koulurakennuksessa vallitsi ahtaus ja se hellitti hieman, kun 1958 valmistui uusi koulurakennus samalle tontille. Tässä vanhemman talon alakerrassa sijaitsivat ruokala ja muutama luokkia. Yläkerrassa oli myös tilan puutteen vuoksi pari luokkaa ja siellä oli asuntola- ja asuinhuoneita. Mm. rehtorit perheineen saattoivat asua siellä. Esimerkiksi W.R. Rinne asui siellä aikanaan ja myös häntä myöhemmät rehtorit. Kun koululuokat voitiin muuttaa varsinaiseen uuteen rakennukseen, yläkerta siirtyi sitten asuntolaksi. Erään tiedon mukaan talon yläkerrassa asui vuodesta 1961 aina vuoteen 1969 saakka kaksi perhettä.

Itse olen asunut täällä asuntolassa koko lukioajan 1973-1976. Asuntolan järjestyssäännöt kertoivat siitä, minkälaista väkeä – tai minkä ikäisiä lukiolaisia – siellä asui aikaisemmin. Säännöissä nimittäin sallittiin tupakanpoltto huoneissa, mutta kuitenkaan ei saanut esiintyä huomattavasti alkoholin vaikutuksen alaisena. En muista sanamuotoa, mutta sitä se tarkoitti. Jo meitä ennen suurin osa asujista oli ollut täysi-ikäisiä, joten säännötkin olivat erilaisia kuin alaikäisille. Meidän aikana asuntolanhoitajana oli Onerva Tikkanen, josta varmaan kaikilla on hyvät muistot. Onerva asui tyttönsä kanssa asuntolan päädyssä olevissa huoneissa ja meni viikonlopuiksi kotiinsa Kaukoseen. Asuntolaan sai jäädä poikkeusluvalla, sillä silloin ei ollut ruokatarjoilua. Meillä oli mukavaa asuntolassa ja sieltä on ihmisiä, joiden kanssa olen yhä edelleen tekemisissä – nykyään usein facebookin kautta. Muistan monet yhteiset illanvietot, kortinpeluun, kahvinkeitot ja kävelyretket. Illalla Onerva kävi toivottamassa hyvää yötä, mutta senkin jälkeen illanvietot  saivat jatkua.

Asuntolaelämä alkoi hienosti, sillä heti ensimmäisenä syksynä asuntolassa saimme valita huoneen huomioseinän värin, sillä sitä oli juuri joku maalari maalaamassa. Valitsimme sinisen. Eräs toinen asuntolassa ollut kertoi, että kouluun ehti, vaikka nukkui puoliyhdeksään, sillä koulu sijaitsi samassa pihassa.

Täällä asuntolassa asui myös kesäisin kunnassa sen eri pisteissä olevia kesätyöntekijöitä; esimerkiksi sairaalassa työskenteleviä tai geologeja. En tiedä milloin asuntolatoiminta talossa lakkasi. Se on toiminut viime vuosien aikana nuorisotila Käkenä. Siellä on ollut harraste- ja kerhotiloja sekä nähtävästi myös iltapäiväkerho. Nyt nuorisolle on saatu tilat Kittilä Hotellin kiinteistöön.

Täytyy muistuttaa vielä siitä, että Kittilä on ollut edistyksellinen kouluasioissa jo varhain viime vuosisadalta. Kittilän yhteiskoulun perustamissanat kirjattiin kunnanvaltuuston 16.4.1928  pidetyn kokouksen pöytäkirjan 176. §:ssä: ”Valtuustolle esitettiin, että paikkakunnalla oli herätetty kysymys yhteiskoulun perustamisesta Kittilään Lapin nousevan nuorison saattamiseksi edes keskikoulusivistysmäärästä osalliseksi …”Kiittilän yhteiskoulu aloitti yksityisenä kouluna muuttuen valtion yhteislyseoksi 1951.  Jos haluaa lukea enemmän tästä, niin Martti Rannan postuumina julkaistu väitöstutkimus Sivistystä takametsiin. Oppikoulun aatteet ja arki periferiassa: Kittilän oppikoulut 1928–1972 löytyy netistä.

Kirjoituksisa on hyödynnetty myös Kittilä kotikuntamme -facebookryhmää. Kiitos Miikalle kuvasta. 

 

 

Lompolon kyläjuhlan puhe

Lompolon kyläjuhla 27.7.2024 klo 18

Hyvää iltaa hyvät kyläläiset ja muut vieraat. Järjestäjien ja itseni puolesta toivotan kaikki tervetulleiksi tähän kesäjuhlaan, joita on nyt pidetty muutamana kesänä täällä kylän vanhalla koululla ja joiden järjestäjänä on Puljun-Lompolon erämaakylät. Itse olen täällä nykyään monipaikkainen ja lomavieras, mutta olen toki kotoisin täältä kylästä.

Reilun kuukauden päästä, syyskuun alussa, tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, että Lompolostakin – kuten muualtakin Lapista – lähdettiin evakkoon. Jatkosota muuttui Lapin sodaksi ja Lapin siviiliväestön oli paettava kohti pohjoista ajettavan saksalais-itävaltalaisarmeijan alta pois. Jatkosota oli vienyt miehet rintamalle jättäen kyliin vaimot, lapset ja vanhukset. Nyt heidän oli määrä lähteä evakkoon, täältä Kittilästä ja länsi-Lapista Ruotsiin, idempää Lapista Pohjanmaalle.

Evakuointi piti tehdä muutamassa päivässä, tietähän tänne ei ollut, vaan venekyydillä ensin Könkäälle, josta kuorma-autoilla Ruotsin rajalle. Nuoret tytöt ja naiset kuljettivat kylän lehmät – täältä reilut kolme- neljäkymmentä, koko kunnasta noin 2000 – kävellen Ruotsin puolelle asti.

Täällä kuulijoiden joukossa on paljon ihmisiä, joiden sukulaisia oli niin sodassa kuin evakossa ja taitaa täällä olla myös muutama itse evakossa ollutkin kuulijoissa. Evakkoon lähdön hetkellä ei ollut varmuutta, että voidaanko palata enää kotiin ja missä kunnossa se olisi. Evakkoaikaa kesti talven yli ja monilla evakossa olleilla oli palava halua päästä mahdollisimman pian takaisin kotiin, kun kuultiin, että Lappi oli vapaa. Vaikka suurin osa Lappia oli tuhkana, muutama kylä ja niiden joukossa tämä kaunis Lompolon kylä oli säilynyt polttamiselta.

Lainaan erästä edesmennyttä lähikylän emäntää, Viivi Vaaralaa, joka kertoi sotavuosien ehkä raskaimman hetken olleen hänelle mennä evakkomatkalla rajajoen yli Ruotsiin. Hänen kuten monen muunkin mielestä ”Paluu kotiin oli sitten ihana asia. Ja vuonna 1945 alkoi kokonaan uusi kehitysvaihe.”  

Näiden ”vieraiden veräjien” takaa, eli evakosta voitiin palata monenlaisia kokemuksia rikkaampana. Vaikka osa kokemuksista oli ikäviä ja surullisia, niin monet näistä kirkastuivat vähitellen ja jäivät mieliin selkeämmin vasta useiden vuosien jälkeen. Muistissa ne ovat säilyneetkin ja niitä on kerrottu uusille sukupolville. Ne tarinat ja muistot ovat ylisukupolvisia.

Mitä asioita liikkui kotiin palanneiden kyläläisten mielissä? Mitä on menetetty silloin, kun koti tai kotipaikka on menetetty? Vaikka – kuten sanoin – Lompolo ja nämä erämaakylät säilyivät tuholta, on silti kysyttävä näitä asioita. Samanlaisia pohdintoja voi lukea kirjailija Tommi Kinnusen teoksesta Neljäntienristeys, joka liikkuu Lapin sodan ja evakon jälkeisessä ajassa. Kotiinpaluuseen liittyy ajallisen ulottuvuuden lisäksi myös läsnäolo ja poissaolo.   

Osaan evakkopaikkakuntien hautausmaita on pystytetty muistokivi evakossa haudatuille. Nyt ne kivet ovat päässeet huonoon kuntoon, mutta Kittilän kunta nähtävästi voisi hoitaa niiden kunnostuksen. Olisi hienoa, jos evakon päättymisen 80-vuotisaikoina järjestettäisiin matka evakkopaikkakunnille.

Melko pian sodan jälkeen, jo 1950-luvun lopulla alkanut ja 1960-luvulla voimistunut maastamuutto Ruotsiin tyhjensi myös Lompolon ja sen kaltaisia syrjäkyliä, mutta suuri osa näistä Lompolastakin Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin joko tähän kylään tai muualle Suomeen. Eivät tosi kaikki.   

Jo tänne Lompoloon ja laajemmin Kittilään tulleet asukkaat ovat varmaan tietyillä kriteereillä valinneet asuinpaikkansa. Ennen valinnassa tärkeitä ovat olleet tietysti hyvät kalavedet ja riistamaat sekä kulkuyhteydet; ja ainakin Lompolon kohdalla ne tarkoittavat myös kaunista ympäristöä ja maisemaa.

Olen juuri saanut valmiiksi laajemmin koko Kittilää koskevan artikkelin paluumuutosta. Mikä tänä päivänä houkuttelee paluumuuttajia ja muitakin muuttajia Kittilään? Paluumuuton subjektiiviset syyt ovat moninaisia, kuten muun muassa elämäntilanteet ja niissä tapahtuneet muutokset sekä kotiseutuun kuulumisen kokemus ja identiteettitekijät – ne kaikki vaikuttavat päätöksiin Yksi tärkeä tekijä, mikä vetää paluumuuttajia – ja muitakin muuttajia – tänne, on nimenomaan ympäristö. Luonnon merkitys kotiseudulla käynneissä tuli esille melkein kaikissa tekemissäni haastatteluissa ja saamissani vastauksissa. Luontoon liittyvät harrastukset kuten vaeltaminen, marjastus, kalastus ja metsästys sekä hiihto ja muut talviurheilulajit mainittiin todella usein.

Paikallisen luonnon merkitystä ihmisten hyvinvoinnissa on viime aikoina korostettu useissa eri tutkimuksissa. Luontoyhteys merkitsee monille myös ympäristön järkevää käyttöä ja läheisyyttä niin fyysisesti kuin henkisesti. Toki myös työnpaikat ja elämäntilanne houkuttavat väkeä; sitä ei saa unohtaa eikä sitä, että paluumuutto ei toteudu kaikkien kohdalla, vaikka halua olisi. Suhde kotiseutuun on ollut erilainen eri aikoina ja eri ikäisenä. Se mihin paikkaan henkilö tuntee kuuluvansa ja mitkä asiat vaikuttavat hänen identiteettiinsä, on tärkeää. Ymmärrys kotiseudusta kuin sen merkityksestä vaihtelee.  

Mutta tässä Lompolon kylän ympäristössä tapahtuu kaikenlaista. Ainakin osa meistä on seurannut miten kylän ympärillä erilaiset hakemukset ja varaukset malminetsintään ovat lisääntyneet. Vihreä siirtyminen on innostanut ulkomaisia malminetsintäyhtiöitä löytämään niitä kriittisiä mineraaleja, joita tarvitaan yhä enemmän nykyisessä kulutuskulttuurissa. Tämä ympäristön näkeminen vain hyödyntämisen kautta ei sovi siihen kuvaan, miten täällä on eletty ja toimittu. En nyt rupea tässä käymään läpi malminetsinnän ja kaivostoiminnan uhkakuvia, mutta toivon, että nämä erämaiset seudut suojelualueineen saavat jatkaa elämäänsä rauhassa. Puhdas ja korvaamaton luonto uhrattaisiin kertakäyttökulttuurille. Vihreä siirtymä ei täällä ole vihreä, vaan pölyinen ja harmaa.  Se mikä menetetään, on iäksi mennyt. 

Olen tässä lopuksi puhunut myös surullisista ja ikävistä asioista, mutta nyt tämän juhlan ohjelma jatkuu iloisissa merkeissä. seuraavaksi esiintyy Salankiin muuttanut Riggert Idström. Hänen jälkeen puheenvuoron ottaa Annika Lompolo ja ennen väliaikaa kuulemme Lasse Lompolon mandoliininsoittoa sekä yhteislaulua, jota hän vetää. Mutta vielä ensin haluan kiittää Terttua ja muita tapahtuman järjestelyihin osallistuneita. Hauskaa iltaa kaikille! 

 

Kotiseuturetkellä Inarissa

Rumpu Kemin lapista.

Teimme ”perinteisen” kulttuurimatkan, nyt tosin itään eli Inariin. Siellä kohteina olivat Juutuan rannalla sijaitseva saamelaiskulttuurikeskus Sajos, Siida-museo sekä paluumatkalla vielä Taatsin Seita. Sajos taipuu moniin erilaisiin tapahtumiin kuten konsertteihin, kongresseihin, kokouksiin ja tapahtumiin, sillä tilaa on 430 ihmisille. Lisäksi siellä sijaitsee saamelaisarkisto, saameaiskirjasto ja Duodji Shop. Sen upeassa Solju-salissa kokoontuvat saamelaiskäräjät. Sajoksen on suunnitellut oululainen HALO-arkkitehdit.

Muutaman sadan metrin päässä sijaitsee tänä vuonna eurooppalaiseksi museoksi valittu Siida. Sen lisäksi Siida valittiin myös Suomessa vuoden museoksi. Siidan lisärakennus avattiin vasta ja sen myötä avautui myös uusittu perusnäyttely, joka on saamelaismuseon ja luontokeskuksen yhteinen. Tämä uusi perusnäyttely on nimeltään ”Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme” ja nimi on paikallisen Matti Morottajan kirjoittaman inarinsaamenkielisen runon mukaan. Näyttelyn nimi tiivistää luonto- ja kulttuuriaiheiden tärkeimmät viestit. Siidassa on lisäksi tiloja myös vaihtuville näyttelyille, joista toisessa oli ”Suku suuri sydämessä – Aune Huhtamellan elämäntyö”, joka kertoi taitavasta ja arvostetusta saamenkäsityön eli duodjin tekijästä. Toinen vaihtuva näyttely oli Ánnámáret & Marja Viitahuhta: Bálvvosbáiki, videoteoksista koostuva näyttelykokonaisuus, jossa lähtökotana olivat joiut.

Aune Huhtamellan töitä

Saamelaismuseon historia unohtuu helposti, sillä se on alkanut ulkomuseosta, joka perustettiin vuonna 1959 ja sen perustajana oli Suomen ensimmäinen saamelaisyhdistys Sámii Litto. Perustaminen liittyy Lapin sodan jälkeiseen evakkoaikaan, jolloin saamelaiset joutuivat jättämään kotiseutunsa – suuri osa Pohjanmaalle – ja palasivat 1945 keväällä ja kesällä poltetulle ja tuhotulle kotiseudulleen.

Turun yliopiston varsinaissuomalaisen sekä pohjalaisen osakuntien opiskelijat osallistuivat sodan jälkeiseen keruu- ja tallennustoimintaan. Tärkeänä henkilönä tässä oli Kevon tutkimusaseman alullepannut professori Paavo Kallio. Tästä on esimerkiksi vuonna 1970 kirjoitettu ”Selvitys Inarin Saamelaismuseon ja rakennusleirien työstä ja museoleiritoiminnan jatkamismahdollisuuksista". Tämä löytynee eri arkistoista ja vaikkapa osakuntien toimihenkilöiltä (kiitos tiedosta Heikki).

Valokuvataulu museon alkuajoilta.

Tirron talosta

Ulkomuseo avattiin 1963 ja se toimi kesäkausina vuoteen 1998 asti, jolloin Siidan päärakennus valmistui. Saamelaismuseo toimi aluksi kesäkaudet avoinna olevana ulkomuseona vuoteen 1998 saakka, jolloin Siida-rakennus valmistui. Siihen saakka myös esineistöä säilytettiin ulkomuseon rakennuksissa.

Ulkomuseo kertoo Suomen kolmen saamelaiskulttuurin kulttuuriperinnöstä, rakennusperinnöstä ja elinkeinoista. Hirsirakennusten kuten inarilaisen Tirron pihapiirin lisäksi ulkomuseoalueelle on kerätty erilaisia siirrettäviä kota-, laavu- ja säilytysrakennelmia ja turverakennuksia. Ne esittelevät myös eri saamelaisryhmien lisäksi eri elinkeinoja kuten poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, josta kertovat erilaiset ansat.

Sekä Siidassa että Sajoksessa ovat kahvila-ravintolat ja Siidassa tietysti myös myymälä sekä luontokeskuksen asiakaspalvelu, josta saa mm karttoja ja ohjeita luonnossa liikkumiseen.  

Sunna Kitin kuvapari matkailusta Saamenmaalla.

Itse Siidan näyttely oli runsas ja mielenkiintoinen, mutta joistakin esineistä ja erityisesti esihistoriaa käsittelevistä teemoista olisin kaivannut enemmän tietoa. Itse vitriinit olivat mielenkiintoisia ja kattoivat monia teemoja. Näyttelyyn pitäisi tutustua paremmin ja esimerkiksi esihistoirallinen puoli vaatii paljon enemmän aikaa (ja vähemmän muita kävijöitä häiritsemässä katselua). Museologisesti näyttey oli mielenkiintoinen ja vaatisi tarkempaa katsetta. Vitriinien kielen saattoi valita. Saamen kielten lisäksi valikoimissa oli suomi, ruotsi ja englanti. Hieno kohde niin ulkomaisille, mutta ennen kaikkea myös suomalaisille kävijöille. 

 

Kaivossuunnitelmia ja valtauksia

 

Enpä ole pitkään aikaan ”ehtinyt” kirjoittaa blogiini, mutta nyt täytyy!

Toukokuun lopussa sähköpostiini tupsahti ilmoitus Pulju-projektin kyläillasta, joka pidetään Raattamassa Loimussa 13.6. Puljuhan on naapurikylä, joten jo otsikko herätti kiinnostusta. Kyläilta osoittautuikin kaivoslaissakin mainitun infotilaisuuden pitämiseksi, jossa kaivosyhtiö kertoo suunnitelmistaan ns. Pulju-projektista, joka sijaitsee Raattaman, Tepaston, Lompolon ja Puljun kylien ympäristössä. Siinä kuullaan ja keskustellaan malminetsinnästä ja siihen liittyvistä seikoista.

Jo useita vuosia on ollut tiedossa, että esimerkiksi Lompolon kylän ympärillä on hakemuksia ja varauksia malminetsintään ja valtauksiin. On haettu erilaisia malmeja ja timantteja eikä se Kittilän kultakaivoskaan ole kaukana. Tuosta ylläolevasta kartasta näkyy, miten laaja tämä etsintäalue on. Osan alueista Tukes on jo kuuluttanut ja niistä on maanomistaja tai muu vastaava taho voinut kertoa mielipiteensä tai valittaa, mutta kaikkea ei vielä ole edes kuulutettu, mutta ainakin osa yksityisistä maanomistajista on voinut valmistautua. 

Tämä laaja etsintäalue sijaitsee Kyrön paliskunnan alueella ja juuri siellä päin, missä siirrytään kesälaitumilta talvilaitumille. En nyt tunne niin hyvin aluetta, että tietäisin miten porojen kulkureitit sijoittuvat näihin alueisiin. Tämä on erityisesti poronhoitoa varten varattu alue, jolla valtion maiden käyttö on varattu erityisesti poronhoitoon. Hankkeet eivät saa aiheuttaa huomattavaa haittaa poronhoidolle, mutta miten ”huomattava” määritellään, on toinen juttu. Se on kuitenkin estänyt joissakin tapauksissa esimerkiksi kaavoitushankkeita. (Tuo ylläoleva kuva on saatu malmiyhtiöltä ja sitä saa jakaa.)

Puljutunturilta kohti Pallaksia.

Tässä kaksi malminetsintälupa-aluetta ja useat malminetsintälupahakemusalueet muodostavan yhtenäisen alueen, jotka rajautuvat Puljun erämaa-alueeseen ja Raakevuoman-Vuossijängän soidensuojelualueeseen. Alueen purot ja joet laskevat Ounasjokeen, joka on suojeltu ja kuuluu Naturaan. Ounasjoki suojeltiin laajan paikallisten ympäristöliikkeen ansiosta vuonna 1983, Ounasjokea kuormittaa jo nyt   Kittilän kultakaivoksen purkuputki – puhumattakaan padotusta Kemijoesta, joka lopetti lohen nousun Ounasjoesta. Ei Ounasjoki kestä enää uusia kaivoshankkeita!

Tässä linkissä on vielä Arktisen keskuksen tutkimuksista kartta, jossa vasemmalla näkyvät malminetisintäaktiviteetit Suomessa nyt (4.6.2024). Tätä karttaa voi verrata vuoteen 2019 siirtämällä slideria. Vihreille alueille on jo myönnetty malminetsintälupa ja oransseille alueille tehty malminetsintävaraus.

https://www.arcticcentre.org/FI/arktinenalue/biodiversiteetti/luontokato/malminetsinta

Olen juuri saanut valmiiksi Kittilää koskevan artikkelin, joka julkaistaan ensi syystalven aikana. Yksi tärkeä tekijä, mikä vetää paluumuuttajia – ja muitakin muuttajia – Kittilään, on nimenomaan ympäristö. Paikallisen luonnon merkitystä ihmisten hyvinvoinnissa on viime aikoina korostettu eri tutkimuksissa. Luontoyhteys merkitsee monille myös ympäristön järkevää käyttöä ja läheisyyttä niin fyysisesti kuin henkisesti. Toki myös työnpaikat ja elämäntilanne houkuttavat väkeä. Vaikka kaivoselinkeino on tärkeä nyt Kittilässä, niin jatkuva kaivosmineraalien etsintä ja kultakaivoksen toiminta nähtiin luonnon ja matkailun kannalta irvokkaaksi, sillä pelkona oli, että kaivostoiminnan haitat jäisivät paikkakunnalle voittojen mennessä kansainvälisille omistajille. Kaivosjargonilla lisätietoja englanniksi löytyy yhtiön nettisivulta. 

Kaivoskiima on tällä hetkellä kova! Toivottavasti tähän tupailtaan tulee paljon väkeä!  

Kyrön poromiehiä 1950-luvulla tuolla alueella. Etualalla isäni.

 

Kotitunturilla

 

Päinvastoin kuin monet arvelevat, niin minun kotitunturini ei suinkaan ole ikkunasta näkyvät Pallastunturit, vaikka olen ollut siellä useina keväinä ja kesinä töissä, opiskeluaikana myös pääsiäisen aikoihin. Pallastunturit ovat tärkeä osa Kittilää ja ne ovat tätä varsinaista kotitunturiani huomattavasti tunnetumpia ja kulttuurihistoriallisestikin tärkeämpiä. Tämä Pallastunturien tunturiketju kohoaa Metsä-Lapin maisemassa satojen metrien korkeuteen. Maisemasta hyvin erottuvana Pallastunturien jono on erittäin edustava esimerkki tunturimatkailun alkuvaiheesta Lapissa. Vaikka Pallas oli ilman liikenneyhteyksiä vielä pitkään 1900-luvun alussa, niin sinne tultiin jo silloin nauttimaan ulkoilumahdollisuuksista ja erityisesti tunturihiihdosta. Talvilomailu oli muodikasta 1930-luvulla, mutta sitä saattoivat harrastaa vain varakkaimmat. Pallastunturien suosio monipuolisena retkeilyalueena on tunnettu myös kauan, sillä Suomen vanhin kansallispuisto perustettiin sinne jo vuonna 1938. Pallastunturin matkailuhistoria kertoo Lapin matkailurakentamisen historiasta 1930-luvulta alkaen.

                               

Pallaksille on kotipaikastani linnuntietä matkaa noin 50 kilometriä ja kotitunturini sijaitsee 20 kilometrin päässä eli aivan naapurissa. Kyseessä on yksi Kittilän pohjoisimpia tuntureita eli Puljutunturi, jonka korkeus on 470 metriä. Ympäristöstään se kohoaa vain 150 metrin korkeuteen. 

Puljutarkoittaa meidän paikallisella murteella harjua ja Puljutunturi sijaitsee Puljun kylän lähellä. Tunturiin on helppo nousta, sillä Puljun ja Nunnasen välinen maantie kulkee tunturin juurella ja kesämaan aikana sinne voi kiivetä myös huoltotietä pitkin. Opastettu reitti vie ensin Varkaanvaaranjärven luona olevalle laavulle ja sen tulistelupaikalle. Sieltä voi kiivetä vielä ylemmäs tunturiin. Sen laella on vanha palovartijan maja, jossa aiemmin, muutama vuosikymmen sitten, paikalliset nuoret kesätöinä vahtivat metsäpaloja.

Osa polkua kulkee pitkin kivialustaa, jolla on varmaan joku geologinen nimi, mutta sitä en tiedä.

Tunturin laelta avautuu näköala moneen ilmansuuntaan ja Puljutunturia korkeampiin tuntureihin, kuten idempänä oleviin Korsa- ja Kätkätuntureihin sekä lännessä siintäviin Ounas- ja Pallastuntureihin. Tunturi kuuluu Puljun erämaa-alueeseen, jolle luonteenomaisia ovat vaarojen ja tuntureiden lisäksi myös laajat uomat ja jänkät.

Laavulle on matkaa maantieltä vain alle kaksi kilometriä, parkkipaikalta huipulle noin kuusi kilometriä edestakaisin. Polttopuista huolehtii Puljun kyläyhdistys vapaaehtoisesti. Mukaan kannattaa ottaa silti ottaa ainakin kuivia sytykkeitä, jotta tulen saa varmasti syttymään.

                                           

Tämä kotitunturini on saanut sijaita suhteellisen rauhassa, kaukana muiden tuntureiden väenpaljoudesta laskettelu- tai ruska-aikana. Viime vuosina sinne on alkanut tulla yhä enemmän retkeilijöitä, sillä tunturi on helppo saavuttaa maantieltä.  Erityisesti syksyn maaruskan aikana tunturin riekonmarjamättäät hehkuvat kirkkaanpunaisina. Silti siellä löytää hyvin luonnonrauhaa, kuten taas nytkin alkuviikosta. Parkkipaikalla oli yksi auto meidän tullessamme, mutta tunturissa meidän polut eivät kohdanneet.

Varkaanvaaranjärvi, jonka rannalla on laavu.

(Osa juttua on julkaistu keväällä Kittilä-lehdessä)

Kolmen valtakunnan rajalla

Pohjoisessa pääsee helposti käymään kolmessa eri valtiossa, kun matkustaa kolmen valtakunnan rajapyykille. Kävely käy helposti Kilpisjärvellä sijaitsevan rajapyykin ympäri – toinen mahdollinen olisi Norjan, Suomen ja Venäjän rajalla Muotkavaarassa, mutta sen kiertäminen on kielletty.

Tässä kuvassa oleva treriksröset, treriksrøysa, golmma riikka rádjemearka on Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen betoninen rajapyykki Koltajärvessä. Tänne pääsee sekä kävelemällä Kilpisjärveltä Mallan luonnonpuiston kautta noin 11 kilometrin matkan tai kesäaikaan laivalla. Rajapyykki on tuttu ainakin Lapin sodan loppumisen kunniaksi otetuista valokuvista, sillä sodan päättyessä 27. huhtikuuta vuonna 1945 suomalaiset sotilaat pystyttivät Suomen lipun tänne kolmen valtakunnan rajapyykille viimeisten saksalaisten yksikköjen poistuttua maasta. Totuus tämän ikoniseksi tulleen kuvan ottamisesta ei olekaan ihan niin varmasti juuri 27.4. Täällä pidetään nykyään 27.4. juhlallinen lipunnosto, johon osallistuu mm. paikallisia koululaisia.  

Kävimme kesällä tällä ”laivaristeilyllä”, joka kestää noin puoli tuntia Ruotsin puolen Koltalahteen. Laiva odottaa satamassa pari tuntia ja sinä aikana ehtii hyvin kävellä kolmen kilometrin päässä olevalle rajapyykille ja takaisin. Valitettavasti laivalla ei ole tax free -myyntiä eikä tarjoilua, vaikka se meneekin Ruotsin puolelle. 😊

Rajapyykki näkyy hyvin myös Kuohkimajärven rannalla olevalta kämpältä, jossa olen aiemmin yöpynyt. Tuolta voi myös kävellä takaisin Kilpisjärvelle ja ohittaa Kitsiputouksen, jota kutsutaan myös Mallan kyyneleiksi. Nimitys liittyy paikallisiin tarinoihin. Siitä on tehty myös laulu ”Haltin häät”, jonka esittää Taiska. Laulua kuulee usein vieläkin, ainakin joidenkin Lappi-romantikkojen toivomana radiosta.

Vuonna 1993 Suomen presidenttipari (Tellervo ja Mauno Koivisto) sekä Ruotsin ja Norjan kuninkaalliset vihkivät 800 km pitkän Kalottireitin juuri täällä kolmen valtakunnan rajapyykillä.