Lukijat

tiistai 28. elokuuta 2012

Luin kirjan: "Do wor jo ka Grenz..."

Pohjoisen kirjastoissa on loistava palvelu. Niin on toki täällä etelässäkin, mutta nyt on kyse Kolarin kunnankirjastosta, kiitos Kyösti, josta sain ohikulkumatkalla lainaksi itävaltalaisen Thomas Brunnsteinerin kirjoittaman Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus (Wieser Verlag, 2007) sekä alkukielellä että suomennoksena Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Brunnsteiner on kirjailija ja freelance-toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt (kirjan esittelyn mukaan) myös mm. yöportieerina, kääntäjänä, eräoppaana ja poronhoitajana (?). Vuonna 2000 hän muutti perheineen Suomeen Kolarin Vaatojärven kylään. Vaattojärvi on yksi näitä Lapin harmaantuvia ja autioituvia kyliä, joita Lapissa ja muuallakin maaseudulla riittää.

Brunnsteinerin matkakertomusten kohteena ovat ihmiset, jotka edustavat hänelle katoamassa olevaa elämäntapaa tai asuvat Euroopan reunalla. Monissa kertomuksissa peilataan kansojen ja niiden yksilöiden kohtaloita joko sodan tai toimeentulon arkisissa kamppailuissa. Maantieteellisesti kuljetaan, kuten kirjan nimestäkin tulee esille, Jäämereltä Kaukasukselle. Välillä poiketaan Ahvenanmaalla, Ruotsin laivalla, Moskovassa tai saksalaisen rekkakuskin kanssa Keski-Euroopan autobahnoilla. 

Kirjan avauskertomus "Im blutroten Dorf", "Verenpunainen kylä" sijoittuu Kolariin ja Venejärvelle, kirjailijan asuinpaikkaan. Siinä hän tarkastelee, mitä jäi perinnöksi metsäkaartilaisilta, jotka kuolivat vakaumuksensa puolesta ja tässä tapauksessa vielä omien sukulaisten luoteihin tai ilmiantoon. Tämä kertomus sai minut miettimään sitä, että mitähän kyläläiset ajattelevat tästä teoksesta ja sen kirjoittajasta, sillä ulkopuolisena tarkkailijana ja kuvaajana Brunnsteinerin luonnehdinnat ja kuvaukset nimellä mainituista henkilöistä ovat joskus hieman julmia. Varmaan ovat sattuvia, mutta ne voivat myös satuttaa. Tämä tuli nyt  mieleeni, kun viime päivinä on keskusteltu Riikka Ala-Harjan romaanista Maihinnousu ja siitä, miten se on loukannut hänen lähipiiriään. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Variksen mukaan - lainaus on Hesarin uutisesta:
Varis tähdentää, että kirjailija ei ole vastuussa siitä miten lukija suhtautuu hänen kirjaansa. "Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla."
Tämä teos ei kuitenkaan ole fiktiivinen teos, vaan matkakirja, joka on luokiteltu maantieteeseen. Ehkä minun mietteet ovat tässä ihan turhia, ylireagointia, ehkä ihmisten ulkonäön ja tekemisten kuvaukset eivät heitä itseään ole häirinneet. Tässä tulee kieltämättä mieleen myös sveitsiläisen Hans Ulrich Schwaarin teokset Enontekiöltä ja se miten hän esimerkiksi yhdessä teoksessaan nimeltä mainiten luokitteli tiettyjä henkilöitä mm. juopoiksi tai juoruakoiksi. Meitä tutkijoita sen sijaan koskevat eettiset säännöt, joiden mukaan meidän tulee kohdella tutkimuskohteena olevia henkilöitä.

Kirjan ovat kääntäneet Helsingin yliopiston saksan kääntämisen opiskelijat. Luin osan artikkeleista sekä saksaksi että suomeksi, loput suomeksi. Hyvä ratkaisu mielestäni oli, että Anton Neumeierin (tirolilainen, joka tuli jo 1930-luvulla Suomeen ja asui viimeiset vuosikymmenensä Enontekiön Nunnasessa) (itävallan)saksan sitaatit oli käännetty kirja- tai yleiskielelle, jota hän käytti.

Besserwisserinä en ole kirjaa lukenut, mutta esimerkiksi puhuttaessa lestadiolaisuuden kiihkomielisistä saarnaajista, jotka kulkivat ympäri maata, kyseessä ehkä kuitenkin oli ns. korpelalaisuus, uskonnollinen hurmosliike, joka syntyi Pohjois-Ruotsissa 1920-30-luvulla ja sai nimensä saarnaaja Toivo Korpelan mukaan.

Minua ei häirinnyt, vaikka joidenkin artikkelien kirjoitusajankohdan jälkeen on tapahtunut suuria muutoksia maailman kartalle; niissä pääosassa oli Brunnsternin ja ihmisten kohtaaminen ja hänen tekemät havainnot ja kysymykset, silloin kun hän rohkeni niitä alkaa kysyä. Erittäin sopiva kirja lukea vaikka matkalla Kittilästä Turkuun, saksankielinen teos on vielä erittäin kaunis ja "käteen sopiva".

Päivän havainto:  työhuoneessani on kaksi vaatekaappia, edellisessä ei ollut yhtään, joten kai tämä on tasapainoa. 


torstai 23. elokuuta 2012

Puukonheittoa Lompolon koululla

Heti sotien jälkeen vuonna 1946 perustettiin Lompoloonkin kansakoulu, jota kävivät myös pohjoisen lähikylän Puljun lapset. Maalta- tai oikeastaan maastamuuton, sillä näiltä seuduin lähdettiin työn perässä Ruotsiin eikä Etelä-Suomeen, hulluina vuosina koulu lakkautettiin asteittain, ensin vuonna 1964, jolloin alaluokat siirtyivät naapurikylään Tepastoon. Lopullisesti Lompolon kansakoulu sulki ovensa oppilailta vuonna 1966. Itse en ehtinyt käydä päivääkään koulua kotikylässäni. Koulu olisi voinut jatkua vielä muutaman vuoden alenevasta oppilasmäärästä huolimatta, mutta jostain kumman syystä, jota en tässä viitsi spekuloida, osa kyläläisistä halusi lapsensa muualle kouluun. 

Vaikka koulu lopetettiin, niin itse rakennus ja tarinoita sen monista opettajista on jäljellä. Yhdestä entisestä sijaisopettajasta on myös konkreettisina jälkinä opettajainasunnon huoneen sisäseinä täynnä puukonheiton jälkiä. Puukonheitto ei kuitenkaan ole ollut oppiaine, vaan kevätlukukaudeksi 1952 kansankouluopettajan viransijaisuutta hoitamaan valitun Mauri Sariolan ajanvietettä. Liekö hänellä aika tullut pitkäksi? Muukin vapaa-ajanvietto lienee ollut, ainakin tarinoiden perusteella, värikästä. Kittilässä Sariola myös tutustui Kittilän silloiseen kunnanlääkäriin Pekka Peltoseen, josta tuli myöhemmin Sariolan Ei loitsu eikä rukous -kirjan Erkki Tuuloksen esikuva. 

Koululaisten jouduttua jättämään koulun se toimi ensin vuokra-asuntoina, kunnes Kokkolan seurakuntayhtymä osti sen leirikeskuksekseen 1970-luvulla. Seurakuntayhtymän omistuksessa koulu myös remontoitiin. 2000-luvulla koulu vaihtoi jälleen omistajaa, ja nyt sen omistajana on henkilö, joka on itse käynyt siellä kansakoulua. Koulua voidaan myös vuokrata pieniin juhliin ja kursseihin. Siellä on kesäisin kokoontunut pieni ”kesäjoogaryhmä” ja yhdessä luokassa on viime kesien aikana kudottu muun muassa meidän uudet matot. Tulevana viikonloppuna siellä konsertoi paikkakuntalainen Mandoliinimiehet  kylätoimikunnan hyväksi. 



Sariolan ja hänen puukonheittokavereiden jäljet ovat yhä näkyvissä seinässä. Tosin mustaksi petsatun seinän valokuvaaminen kännykkäkameralla on haasteellista.  

Päivän havainto: Yöpakkasista huolimatta polttiaisia riittää. 

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Taatsin seita ja siellä kävijöitä

Selailin kesäloman aikana vanhoja paikallislehtiä, joista osa on oikeastaan lehden muotoon paketoituja mainoksia alueen matkailukeskuksista. Mainoslehti LeviNyt kertoi yhdessä numerossaan Taatsin seidalle tehdystä elämysmatkasta. Koko juttu löytyy täältä. Kyseessä on "Henkisen kehityksen kesäviikon" ohjelmaan kuulunut retki. Viikko on osa paikallisen suuren matkailuyrityksen ohjelmatarjontaa. Jutun mukaan kävijät pyysivät seidalta lupaa vierailla seidalla ja tämä pyyntö esitettiin neljällä rummulla. Sitä miten seita vastasi, ei käynyt jutusta ilmi kuin, että "Rummut eivät tosin olleet oikein vireessä kostean ja kolean sään takia, mutta viitteitä entisajan seremonioista kuitenkin oli ilmassa (--)."

Kornimpaakin touhua on Taatsin seita viime vuosina nähnyt. Muutama vuosi sitten Leviltä järjestettiin matkailijoille retkiä seidalle, jossa paikallinen, itsensä "Shamaaniksi" ilmoittanut yrittäjä suoritti matkailijolle Lapinkasteen. Tätä todistivat kaksi vierastani, jotka  matkallaan Lompolosta Utsjoelle kävivät myös ihailemassa Taatsin seitaa. Sain heiltä käyttööni muutaman kuvan, joista yksi kertokoon tapahtumasta:

Kiitos Riitta ja Matti R. kuvista!
Lapinkaste on matkailijoiden ajanvietteeksi keksitty, täysin fiktiivinen ohjelmanumero, jossa ikäänkuin initiaatioriitin avulla turistit pääsevät osallisiksi Lapin taiasta. Tällaista fakelorea tai pseudolorea, joka ikään kuin pohjautuisi paikalliseen kulttuuriin löytyy tietysti muualtakin kuin Lapista, mutta täällä juuri se, että matkailuteollisuus käyttää saamelaiskulttuuria kritiikittömästi hyväksi antamalla siitä vääristellyn kuvan mm. Lapinkasteen avulla on ollut äänekkään arvostelun ja keskustelun kohde. Jo 1990-luvulla nousi otsikoihin esimerkiksi se, että Lapinkastetta markkinoiva matkailuyrittäjä (suomalainen) pukeutuneena likaiseen gáktiin ja naamansa noenneena oli mukana markkinoimassa Suomen matkailua ulkomailla - ja nähtävästi valtion kustantamana.

Mutta tässä tarkoitukseni oli kertoa Taatsin seidasta, yhdestä Lapin tärkeimmistä pyhistä paikoista. Ja kun Taatsin seidalle saapuu, niin ymmärtää hyvin, miksi juuri tämä paikka on valittu:

Taatsijärvi.
Taatsin seita alhaalta päin. 
Tämä Kittilän koillisosassa, runsaat 10 kilometriä Pokasta luoteeseen sijaitseva Taatsin seita on yksi valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöjä ja muinaismuistolain nojalla suojeltu. Luonnonmuovaama pitkänomainen seitapaasi kohoaa rotkomaisen Taatsijärven rannalla. Paasi on nähtävästi ollut aiemmin metrin pari nykyistä korkeampi. Seitakiven vieressä kohoaa lisäksi lähes pystysuora kallioseinämä, jota kutsutaan Taatsinkirkoksi ja jonka on myös arveltu olleen palvontamenojen paikkana. Paikan nimi on kuvaava, sillä kallion seinämät antavat äänille kirkkomaisen kaiun. Ks. Metsähallituksen kuvaus täältä. Taatsinkirkkoa on käytetty myös peuranpyyntipaikkana. Läheisen Pokan kylän asukas, Pokan Pekka muuten ampui (Samuli Paulaharjun mukaan, ks. Paulaharju: Lapin muisteluksia 1922/1962, 23.) viimeiset villipeurat 1880-luvulla Pokan eteläpuolelta Savuaavalta. 

Taatsin seita on ollut tärkeä palvontapaikka, jonne on tultu uhraamaan kauempaakin. Taatsin seidalle on uhrattu peuroja ja myöhemmin poroja ja myös kalaa. Kuten Tiina Äikäs väitöskirjassaan Rantakiviltä tuntureille – Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa tiivistää, pyhät paikat ovat liittyneet maisemaan, joka on ollut ihmisten aktiivisen toiminnan näyttämönä:
Ihmiset eivät kokeneet pyhyyttä ja rituaalista toimintaa irrallaan arjesta, vaan ne liittyivät useisiin nykyään arkisiksi koettuihin askareisiin, kuten ravinnon hankintaan ja asumiseen. Toisaalta toiminta pyhillä paikoilla ei koostunut ainoastaan uhrauksista, minkä osoituksena ovat seidat, joilta ei arkeologisten tutkimusten yhteydessä löydetty uhraukseen viittaavaa aineistoa.

Vaikka luulöydöt loppuvatkin 1600-luvulla, ei tämä tarkoita sitä, että pyhät paikat olisi hylätty tuolloin. Suullinen perinne kertoo uhrausten jatkuneen vielä 1900-luvulla ja nykyäänkin seidoille jätetään muun muassa kolikoita ja alkoholia. Seidat ovat saaneet uusia merkityksiä turistien ja uuspakanoiden vieraillessa paikoilla, mutta ne ovat yhä merkityksellisiä myös paikallisille

Näin on kyse myös Taatsin seidan kohdalla; sinne on jätetty kolikoita ja siellä vierailevat niin paikalliset kuin matkailijat, joista yhden ryhmän käynnistä tuo LeviNyt-lehden artikkeli kertoo. Paikallisille Taatsin seidan merkitys on siinä, että se on tärkeä osa paikallista kulttuuriperintöä kertoen alueen aimmiesta asukkaista, heidän elämästään sekä laajemmin alueen historiasta. Sen hyödyntäminen matkailukäyttöön vaatii kuitenkin sensitiivisyyttä ja matkailun eettisten ja kulttuurisesti kestävän kehityksen periaatteiden kunnioittamista.

Taatsin seita on myös esiintynyt Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi-romaaniin pohjautuvassa elokuvassa (1977, Risto Jarvan ohjaus).



sunnuntai 12. elokuuta 2012

Staalonorkuma - Paikannimien kertomaa


Paikannimet kertovat paikan ja sen asukkaiden kulttuurista ja historiasta. Ne kantavat sisällään  paikan muistia. Samoin ne kertovat mm. paikallisesta ympäristötiedosta,  ympäristönkäytöstä ja -käyttäjistä.  Asukkaat osaavat kertoa tarinoita, jotka liittyvät ympäristöön. Nämä tarinat eivät ole mitä tahansa tarinoita eivätkä liity vain suvun tai perheen historiaan, vaan kuten Yokonin alueen suullista perintöä tutkinut folkloristi Julie Cruiskhank on osoittanut, nämä paikkoihin liittyvät tarinat ja kertomukset liittyvät laajempiin sosiaalisiin, historiallisiin ja poliittisin prosesseihin (The Social Life of Stories: Narrative and Knowledge in Northern Canada, Lincoln: University of Nebraska Press and Vancouver: UBC Press, 1998)  Paikannimiä on myös sanottu jopa käyttäjiensä mentaalisiksi tietosanakirjoiksi. (Ks. Luisa Maffi 1999. Language and environment, teoksessa Darrell Addison Posey et al.: Cultural and Spiritual values of Biodiversity) 

Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkistoon on kerätty yli 10 400 paikannimeä Kittilästä. Arkisto on kattava erityisesti kunnan pohjoisosan osalta. Näitä nimiä ei ole kuitenkaan vielä digitalisoitu, joten jos haluaa etsiä jonkin tietyn alueen nimiä tai nimen selityksiä, täytyy itse käydä arkistossa. Kittilän pohjoisosan paikannimet kertovat alueen historiasta ja monissa nimissä näkyy saamenkielen vaikutus. Osa nimistä pohjautuu aikoja sitten sammuneeseen Kittilän seudun saamenkieleen. Tästä tunnettuna esimerkkinä on usein mainittu Sirkan kylässä olevan Kätkätunturin nimen, jonka on sanottu tarkoittavan Kittilän saamen kielellä ahmaa. Tarkemmin tästä ja monista muista pohjoisen paikannimistä voi lukea lisää Sirkka Paikkalan toimittamasta ja Kotuksen tutkijoiden kirjoittamasta teoksesta Suomalainen paikannimikirja (2007), jossa on yli 4 700 hakusanaa ja lähes 10 000 nimeä. Kirjoittajina on yli 30 nimistön- ja kielentutkijaa.

Lomplon kylä on saanut nimensä Lompolojärvestä, jonka takana horisontissa näkyvät Pallastunturit. Kuva otettu elokuussa 2011.
Kotikyläni Lompolon – joka paikallisella murteella, saamenkielestä peräisin olevana nimenä, merkitsee joen laajentumaa – läheisyydessä on monia mielenkiintoisia ja salaperäiseltä kuulostavia paikannimiä, jotka eivät tämän päivän ihmiselle avaudu kovin helposti. Lompolo on sen sijaan yleinen nimi Lapissa, sillä Suomalainen paikannimikirjan mukaan peruskartassa on Lompolo-loppuisia noin 160, Lompolo-loppuisia vajaat 90 ja Lommon-loppuisia reilut 40 paikkaa.  Monet näistä nyt ihmettelyä herättävistä nimestä pohjautuvat saameen tai ne ovat saaneet alkunsa jostakin tapahtumasta. Näitä ovat esimerkiksi Rööni-Holtti, Ulvomaselkä, Huonontuurinkuru, Einikottiselkä tai Varkaanvaara. Sen sijaan mitä Staalonorkuma tarkoittaa, on meillä paikallisilla hyvin tiedossa, sillä lapsena meille kerrottiin tarinoita kylän lähellä asuneista staaloista, yksisilmäisistä jättiläisistä, jotka olivat vaarallisia ja tulivat tekemään kiusaa asukkaille. Joskus staalot veivät lapset mukanaan, erityisesti mikäli lapset eivät olleet kilttejä.  Staalonorkuma sijaitsee noin viisi kilometriä kylästä etelään päin ja se on paikka, jossa kerrottiin staalojen asuneen. Keruuretkillään kylässä käynyt Samuli Paulaharju on myös tallentanut tarinan staalojen ja kylässä asuneen voimamiehen, Väkevä-Tuomaksen kohtaamisesta ja siitä, miten Väkevä-Tuomas viekkaudella ja voimalla voitti staalot. Tarina on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa teoksessa Lapin muisteluksia ja Paulaharjun tekemät muistiinpanot löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.

Ihmiset varoivat kohtaamasta staaloa, ja meidän lasten piti varoa outoja kulkijoita eikä metsään saanut mennä yksin, ettei sinne eksy. Vähitellen muun muassa marjamatkoilla opimme tuntemaan lähiseudun maastoa ja paikannimiä.  Kyläläisten jakamaan hiljaiseen tietoon perustui puolestaan se, että kukin perhe tai suku kävi hillastamassa omilla hillajänkillä eikä toisten apajille ollut tapana mennä. Nykyään marjastajat kulkevat mönkijöillä ja muilla koneilla eikä sukujen marjamaita enää tunneta. Tosin marjastajien määräkin on huvennut eikä marjatuloilla ole samaa merkitystä kuin mitä se oli esimerkiksi vielä 1960- ja 1970-luvuilla. Itsekin olen aikoinaan ostanut ensimmäisen polkupyörän hillanmyynnistä saamillani rahoilla. Hillarahoilla on myös moni ikäiseni käynyt aikoinaan lukiota. Ne ihmiset, jotka edelleen metsistä ja jänkiltä marjoja myyntiin keräävät, ovat ne ansainneet, olivat he sitten thaimaalaisia marjanpoimijoita tai kotimaisia kerääjiä. Kaikki mahtuvat metsiin ja silti sinne jää vuosittain tonneittain marjoja mätänemään. Tänä kesänä tosin näillä seuduin ei näytä tulevan edes mustikkaa, hillasta puhumattakaan. Täytynee siis mennä naapurikunnan puolelle mustikkaan...

Päivän havainto: täällä on liian valoisaa, jotta näkisi luvattuja tähdenlentoja.

perjantai 10. elokuuta 2012

"Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa" - Kulttuuriperintöä tuotteistettuna tai ilman

Itä-Suomen kohdalla minun kartalla on ollut paljon valkoisia läikkiä, mutta nyt elokuun alussa olen ehtinyt käydä pikaisesti työmatkalla sekä Mikkelissä että Lappeenrannassa. Mikkelissä pidettiin Kotiseutuliiton järjestämät Kotiseutupäivät elokuun ensimmäisellä viikolla.

Kotiseutupäivien seminaarin aiheeksi oli valittu ajankohtaisesti Mikkelin kulttuuriperintö, sillä kaupungissa on aloitettu kulttuuriperinnön järjestelmällinen kartoittaminen. Tämän Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen taustalla on kaupungin strategia, jonka mukaan vetovoimainen kaupunki hyödyntää kulttuuriperintöään. Huomionarvoista ja tärkeää on mm. se, että kaupunkilaisia kutsuttiin mukaan kulttuuriperinnön kartoittamiseen sekä netissä olevan kyselyn että erilaisten yleisötilaisuuksien kautta. Projektipäällikkö Pia Puntanen esitteli seminaarissa tähän astisia tuloksia eli sitä, mitä teemoja sekä kaupunkilaiset että projektin työntekijät ovat nostaneet esille Mikkelin alueen kulttuuriperintönä. Osasta näistä teemoista voi myös lukea projektilaisten blogista

Porin kaupungin kulttuurituottaja Emma Susi piti kommenttipuheenvuoron tuotteistetusta kulttuuriperinnöstä ja hän esitteli siinä yhden konkreettisen esimerkin, Juureva-malliston avulla miten Porin seudulla kulttuuriperintöä on tuotteistettu. Hankkeeseen voi tutustua tarkemmin Emma Suden kirjoittaman raportin avulla. Itse pidin toisen kommenttipuheenvuoron, jossa yritin tarkastella miten kulttuuriperintö tarjoaa meille keinoja ja symboleja, joiden avulla voimme tuntea kuuluvamme jonnekin, jotta emme tuntisi itseämme epävarmoiksi, irrallisiksi, juurettomiksi tässä monien muutosprosessien alaisessa maailmassa. Yksi tällainenhan on lähitulevaisuudessa "uhkaava" kuntarakenteen muutos, jossa kuntia on tarkoitus yhdistää raskaalla kädellä. Tämä puhutti paljon myös Kotiseutupäivien osanottajia.

Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa.  Mikkelin seudun kulttuuriperintö on paljon enemmän kuin tämä Matti Jurvan ja Esa Pakarisen savon murteella esittämä lupsakka tokaisu, joka monille tulee ensimmäisenä Mikkelistä mieleen. Se on sekä aineellista että aineetonta, selkeästi tunnistettavaa että hieman piilossa olevaa eikä se sisältänyt kuulijoille suuria yllätyksiä. Koska kulttuuriperintö antaa meille mahdollisuuden paikantaa itsemme ajallisesti, paikallisesti ja sosiaalisesti, niin Mikkelin kulttuuriperinnön tarkoitus on kertoa Mikkelin ja sen seudun asukkaiden historiasta, perinteestä ja kulttuurista, luoda näin jatkumo kaukaa historiasta tämän päivän kautta tulevaisuuteen. Aika suuri osa siinä oli sotahistorialla ja ennen kaikkea Mannerheimilla - tässä näkyykin Mikkelin historia päämajakaupunkina sekä tietysti myös sen sijainti rajalla. Mannerheimilta ei voi välttyä Mikkelissä, sillä muutama vuosi sitten torille siirretty Mannerheimin patsas osuu pakostakin siellä satunnaisen matkailijan silmiin - halusi hän sitä tai ei. ** Marskin ryyppyä voi ostaa, rautatieasemalla on museoitu Marskin salonkivaunu ja tietysti museoista löytyy lisää tarinoita ja esineitä, joita tähän osaltaan myös ristiriitaiseen hahmoon liittyy. Kuva Mannerheimista jää näin suppeaksi ja yksipuoliseksi. Ehkä jotain muutakin tästä sotaherrasta voisi kertoa? Kulttuuriperintöblogin mukaan vastaajat toivoivat, että muitakin alueen merkkihenkilöitä käytettäisiin markkinoinnissa. Sotahistorian tai sotaisan Mikkelin lisäksi on hyvä löytää myös sellaista, jonka tuntevat omakseen ne henkilöt, jotka kokevat itsensä vieraaksi tässä runsaan sotahistorian kulttuuriperinnössä. 


Kulttuuriperintö on ollut käsite joka on viime vuosina tullut tutuksi monenlaisena ja monista, usein virallisluontoisista yhteyksistä tai silloin kun on ollut kyse kulttuurin hyödyntämisestä eri tavoin. Niissä se on otettu annettuna eikä sen sisältöön ole juuri puututtu. Mutta esimerkiksi Euroopan neuvoston Kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä koskevassa puitesopimuksessa (2005, Framework Convention on the Role of Heritage in Society) kulttuuriperintö määritellään seuraavasti: kulttuuriperintö on joukko menneisyydestä periytyneitä resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietonsa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta. Siihen [kulttuuriperintöön] kuuluvat kaikki ne ympäristön ominaisuudet, jotka johtuvat ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuorovaikutuksesta.
Kulttuuri ja kulttuuriperintö eivät ole sama asia. Kulttuuri ei ole selkeärajaista, homogeenista ja staattista vaan muuttuva, globaali ja vuorovaikutteinen prosessi, kuten Pia Puntasen esitelmän mukaan se on myös tässä kulttuuriperintöhankkeessa ymmärretty. Kulttuuriperintöä ei sellaisenaan ole, vaan se luodaan, tehdään, konstruoidaan ja valitaan. Kulttuuriperinnölle ei myöskään sallita kulttuurille niin välttämätöntä muutosta, vaan se jähmetetään paikoilleen. 

Tärkeä kysymys tässä on, että keitä ovat nämä ihmiset, keiden kulttuuriperinnöstä on kyse ja ketkä tekevät valinnat. Ihan viatonta kulttuuriperinnön luominen ei siis ole, mutta kulttuuriperinnöksi valikoituu laajasta kulttuurin kirjosta eri alueilla eri asiat. Keskeistä tässäkin kuitenkin on oman historian ja menneisyyden tunteminen. Tärkeää on,  että ihmiset itse tunnistavat sen kulttuuriperinnöksi. Tärkeää on myös pitää silmällä sitä, että kulttuuriperinnöstä on tullut kulttuuripolitiikan tai matkailun keskeinen käsite, jota ei kyseenalaisteta ja johon liittyy paljon institutionaalista valtaa. Ja sitä valtaa käytetään. 

Mikkelissä on osattu jo tuotteistaa seudun kulttuuriperintöä ihan kiitetettävästi. Marski esiintyi juhlagaalassa - ja esittihän hän jopa kutsun Mikkeliin viime kesänä Turun kotiseutupäivillä - ja Astuvansalmen Amatsonit esiintyivät avajaisjuhlassa Mikkelin kehutulla torilla. Heitä ennen puhui tämän hetken maailmalla tunnetuin mikkeliläinen, EU:n talouskomissaari Olli Rehn ja puhui hyvin. Hän puhui hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, kotiseudun tärkeydestä ja siitä, mitä Mikkeli hänelle merkitsee ja että miten, kotiseudun merkitys lisääntyy "maailmalla" ollessa.  

Tässä kuvassa ovat Astuvansalmen Amatsoonit, mutta ei kai kukaan sekoittanut Olli Rehniä heihin.

Kotiseutupäivien retkivalikoima oli monipuolinen ja yksi suosituimmista retkistä suuntautui Jaarli-laivalla pitkin Saimaata kohti Astuvansalmen kalliomaalauksia. Puolipilvisessä säässä kuviot erottuivat melko selvästi kalliosta. Vuonna 1968 "löydetyt" punamullalla tehdyt maalaukset sisältävät useita, melkein 20 hirveä, suunnillen yhtä monta ihmisihahmoa sekä kämmenien ja tassujen jälkiä ja veneitä ja geometrisia kuvioita. Mielenkiintoisia tietysti ovat naishahmot, joista toinen pitelee kädessään jousta. Me saimmekin oppaalta tehtäväksi löytää tämän naishahmon, ja hän onneksi erottuikin selkeästi kalliosta. 



Tätä Astuvansalmen retkeä täydensi omalta osaltani myöhempi käynti Lappeenrannassa, jossa minulla oli aikaa käydä Etelä-Karjan taidemuseossa  ja tutustua sen hienoon näyttelyyn Maisema rajan takana. Erityisesti minua kiinnosti sen osa Myyttinen viiva, jonka aiheena oli Äänisen ja Vienanmeren kalliopiirrokset, joita taiteilijaprofessori Marjukka Vainio on kuvannut yhdessä  Riitta Virtasen ja  Erkki Murtosen kanssa. Heidän tutkimusmatkojen tuloksena on valokuvia, videoita ja hankauspiirroksia eli frottaaseja, jotka esittävät kallioiden viivastoja ja taivaan, veden ja maan muodostamia luonnon pyhättöjä eri vuoden ja vuorokauden aikana.

Tärkeä osa alueen kulttuuriperintöä on Saimaa huviloineen ja hörylaivoineen: 

E.N. Setälän huvila Kalliomäki, jossa söimme lounasta. Suojeltu huvila kaipaisi pientä remonttia.

Mutta osaavat ne mikkeliläiset myös pilata omaa kulttuuriperintöään. Olin sikäläisten kollegojeni kanssa syömässä eräässä torin varren ravintolassa paistettuja muikkuja  (annos 19 euroa!!!), ja ne olivat niin suolattuja, että tönkkösuolattu olisi ollut oikea termi kuvaamaan suolan määrää. Kun siitä tarjoilijalle mainitsimme, niin hän asettui vastahankaan väittäen, että kalassa pitää olla suolaa, jotta se maistuu kalalle. Niinkuin me emme sitä tietäisi! Sydän-Savossa ei  nähtävästi asiakas ole oikeassa tai sitten savolainen ei näytä kestävän  edes rakentavaa palautetta. Mitäs tarjoilija meni itse kysymään, että maistuiko ruoka! Tämä olikin ainut kerta, jolloin ruuasta oli jotain huomautettavaa, sillä niin retkillä kuin iltajuhlassa ja muissa ravintoloissa ruokaa saattoi vilpittömästi kehua. Tai pitääkö puutteeksi laskea sen, että Marskin ryyppyä ei meille tarjottu.

Päivän havainto (Mikkelissä): torin pinta on kaunis, ja ainakin kesäisin tori on elävä, mutta mitä onkaan torin alla? Toriparkki, jota kuulemma eivät paikkakuntalaiset käytä.

PS. Ärsyttää, sillä en pysty poistamaan edellisen postauksen yhtä kopioitua linkkiä, vaan se häiritsee tätäkin kirjoitusta.  

** Lisäys: Unohdin mainita, että tästä patsaan siirrosta on Eeva Uusitalo kirjoittanut artikkelin (valitettavasti en pysty sen bibl. tietoja nyt etsimään). Artikkelissa mainitaan myös mielenkiintoinen Mannerheimin tyttäret -seura, jonka tavoitteena on matkustaa Marskin jalanjäljissä.